Jokaisessa Kenttäpostia-lehdessä suomalaiset kertovat veteraanista elämässään. Tällä kertaa närpiöläinen Minna Sandelin jakaa Pentti-Pappansa tarinan.

Haluaisitko sinä jakaa tarinasi? Ota yhteys toimitus@sotaveteraaniliitto.fi

[br]

[br]

Monesti kuulee sanottavan, että sodistamme hengissä selvinneet eivät liioin kertoneet kokemuksistaan lapsilleen tai muille läheisilleen. Sotien päätyttyä oli aika suunnata voimat tulevaan, rakentaa omaa elämää ja yhteiskuntaa, kukin omalla sarallansa ja tavallansa. Usein vasta seuraava sukupolvi eli me lastenlapset olemme päässeet osallisiksi esi-isiemme tarinoista ja oppineet heiltä jotain korvaamattoman arvokasta. Silti on selvää, että emme koskaan voi oikeasti ymmärtää, mitä he pahimmillaan ovat joutuneet kokemaan. 

[br]

Häivähdyksiä lapsuudesta

Lapsuuteni 1970-luvun Porissa heräsin aamuisin usein isoisäni eli pappani Pentti Saarton pajasta kantautuneeseen lekan paukkeeseen. Siellä taottiin ja korjattiin jousia erinäisiin ajopeleihin, usein asiakkaana olivat lähiseudun liikennöitsijät.  

Jousipaja oli pappan v. 1959 perustama yritys, josta hän sitten luopui eläkkeelle jäätyään. Pajaan minulla ei ollut menemistä, mutta sen ovelta avautui pikkutytölle merkillinen ja vaarallinen maailma ahjoineen, hajuineen ja äänineen.  

Työ oli fyysisesti rankkaa ja jätti jälkensä seppään. Kesäisin paja pantiin hetkeksi kiinni, kun pappa ja mamma lähtivät Sulkavalle Savoon kyläilemään pappan läheisimmän sotakaverin luokse. Jokin merkillinen side yhdisti näitä kahta miestä, ajattelin tuolloin. Välillä Savosta tultiin Poriin mieluisalle vastavierailulle.  

Kouluikäisenä muistan erään kerran, kun pappa otti minut mukaan Keski-Porin kirkkoon, jossa vannottiin silloin sotilasvala. Oli juhlallista istua kirkon parvella tässä seremoniassa, nähdä nuorten sotilaiden rivistöt ja veisata asiaankuuluvalla hartaudella. Salaa katsoin pappasta mallia, miten kirkossa piti toimia. En tuolloin vielä ymmärtänyt paljoa, mutta isänmaallinen tunnelma, kirkossa lausutut juhlalliset sanat ja kaikinpuolinen mahtipontisuus vakavoittivat minutkin ja tekivät lähtemättömän vaikutuksen, jonka muistan nyt vielä keski-ikäisenäkin.  

Pappan esimerkin avulla kasvoin vähitellen ymmärtämään isänmaan ja veteraanien perinnön vaalimisen tärkeyden. Hauskana yksityiskohtana muistan myös, kun pappan autoradiosta silloin tällöin soi Sam Sihvon Muistoja Pohjolasta. Silloin auto alkoi jostain kumman syystä nykiä tämän paraatimarssin tahdissa.  

[br]

[br]

Jatkosodan aika ja Sininen Prikaati 

Pentti Saarto syntyi v. 1920 Ahlaisissa Porin kupeessa. Hän oli jatkosodan veteraani, jonka sotatie sai alkunsa maaliskuussa 1940.  Satakunnasta matka vei alkajaisiksi härkävaunussa Taavettiin Karjalaan ja edelleen Salajärven rannalle. Sieltä oli rajalle lyhyt matka ja miehet kävivät tarkastamassa rajavyöhykkeellä asuvien kulkulupia. Salpalinjan rakennustöihinkin osallistuttiin. Saksan aloitettua hyökkäyksen Venäjälle kesäkuussa 1941 pappan yksikkö, JR 3, siirtyi Nuijamaalle. Pian tuli käsky ylittää raja.  

Vuoden 1942 alussa joukkoja järjesteltiin uuteen uskoon ja JR 3:n nimi muuttui 3. Prikaatiksi, joka myös oikeutettiin käyttämään nimeä Sininen Prikaati. Aavisteltiin uusia koettelemuksia, joita olikin tulossa. Yksi näistä oli taistelu Krivin risteysasemasta, jonne päämaja määräsi Sinisen Prikaatin asialle.  

Lokakuussa 1942 Sinisen Prikaatin 1. pataljoona, johon pappa kuului, sai käskyn lähteä Seesjärven pohjoispuolelle ja oli siellä kenttävartiossa vuoden loppupuolelle asti. Vuosi 1943 kului asemasodan merkeissä, vaikkei sekään mitään joutenoloa tarkoittanut.  

Maaliskuussa 1944 junamatka vei Sinisen Prikaatin Sallaan. Sallan-reissu päättyi, kun Kannaksella alkoi kesäkuun 9. päivä vihollisen suurhyökkäys. Miehet lastattiin taas junaan ja matka kohti Viipuria alkoi. Paljon uutta asetta ja kalustoa oli kehitelty vihollisen toimesta ajan mittaan, pahimmasta päästä maataistelukone. Yleinen rukouksen aihe oli myös ”huomiseksi huonoa lentosäätä!” 

Aselevon astuttua voimaan pappa tuli kotiin Ahlaisiin joulukuussa 1944 ja täytti pian kotiintulon jälkeen 24 vuotta. Ympyrä sulkeutui ja pappa on kirjoittanut: ”Tajusin, että nuoruus oli ohi.” Koulut jäivät käymättä, niin kuin monelta muultakin tuossa tilanteessa. Sotien jälkeen pappa ehti olla työssä esimerkiksi kengitysseppänä ja Mäntyluodon satamassa. Kun satamassa oli töistä pulaa, työmiehet pantiin hätäaputöinä rakentamaan tieverkostoa. Perheeseen syntyi kaksi tytärtä, ja leipää oli saatava pöytään. 

Vaikka sota ajan myötä jäi taka-alalle, ei siltä aina saanut rauhaa. Painajaiset seurasivat pappaakin vanhoille päiville saakka. Onneksi hän kuitenkin kirjoitti pääkohdat sotavuosistaan meille jälkipolville muistiin.  

[br]

[br]

Veteraanitoiminta 

Tärkeäksi kiinnekohdaksi pappan eläkevuosina muodostui Porin Sotaveteraanit ry:n toiminta. Hän oli aktiivinen yhdistyksen jäsen ja osallistui niin kokouksiin, kirkkopäiviin kuin virkistystoimintaankin. Kun puoliso ei enää voinut olla mukana, lähdin minä pappan kanssa yhdistyksen rientoihin ja toimin hänen silminään ja korvinaan.  

Liityin yhdistyksen kannattajajäseneksi ja olen tutustunut vuosien mittaan useisiin veteraaneihin ja palannut aina voimaantuneena kotiin. Käsittämätön energia huokuu tästä porukasta, eikä siellä valiteta vaivoja ja vanhuutta, vaikka ne kaikille ovat tuttuja. Myönteinen elämänasenne ja maailmanmenon seuraaminen, kaverista välittäminen ja huumori ovat jäsenten tunnusmerkkejä. Yhdistyksen toiminta on monelle tärkeä henkireikä ja samanhenkisten kohtaamispaikka.  

Elämäni perustukset olivat pettää pahemman kerran, kun pappa nukkui pois kaksi vuotta sitten 96 vuoden iässä. Olihan hän ollut elämässäni keskeisesti läsnä lähes 50 vuotta. Suuri, mutta surullinen kunniani oli olla kantamassa tämä paljon nähnyt ja kokenut veteraani isänmaan multiin. Himmetä ei muisto koskaan saa. 

[br]

[br]

Teksti on alun perin julkaistu Kenttäpostia-lehden numerossa 1/2020. Kuusi kertaa vuodessa ilmestyvä lehti toimitetaan kaikille jäsenille. Jäseneksi pääset liittymään tästä,  pelkän lehden voit tilata täältä.