Minun veteraanini: Tiina Väisänen – ”Onneksi ukki saatiin haettua pois rintamalta, muuten ei minuakaan olisi”

14.7.2021 Minun veteraanini: Tiina Väisänen – ”Onneksi ukki saatiin haettua pois rintamalta, muuten ei minuakaan olisi”

Jokaisessa Kenttäpostia-lehdessä yksi suomalainen kertoo veteraanista hänen elämässään. Tällä kertaa mäntyharjulainen Tiina Väisänen jakaa ukkinsa tarinan.  

Haluaisitko sinä jakaa tarinasi? Ota yhteys toimitus@sotaveteraaniliitto.fi


Tiina Väisäsen Erkki-ukin perheen tarina on kuin suoraan elokuvasta
Tiina Väisäsen Erkki-ukin perheen tarina on kuin suoraan elokuvasta

Kutsunnoissa 1937 ukin, Virtasalmella 24.10.1917 syntyneen Erkki Johannes Väisäsen varusmiespalvelusta lykättiin vuodella ”hentokasvuisuuden ja yleisen heikkouden vuoksi”. Vuoden päästä 1938 palvelukseen astumista lykättiin samojen syiden vuoksi kahdella vuodella. Talvisodan lopulla, kun miehistä alkoi olla pulaa, pääsi ukkikin uudelleen kutsuntoihin ja palveluskelpoisuusluokaksi määriteltiin B II. Varusmiespalvelus kesti 350 päivää. 


 Ukin sotapolku 

 Jatkosotaan reservin sotamies Väisänen ilmoittautui 18.6.1941 Jalkaväkirykmentti 49:n III Pataljoonan 8. komppaniaan Virtasalmen suojeluskuntatalolla. JR 49 kuului 2.Divisioonaan, joka keskitettiin rajan pintaan Simelejärven ja Pyhäjärven väliselle alueelle. JR49 oli kesä-heinäkuun armeijakuntansa reservinä Torsanjärvellä eikä osallistunut taisteluihin.  

Erkki Väisänen oli veljessarjansa ainoa eloonjäänyt
Erkki Väisänen oli veljessarjansa ainoa eloonjäänyt

Elokuussa ukin komppania ylitti valtakunnan rajan toisen päivän aamuna. Kolmantena päivänä komppania sai tulikasteensa ja ensimmäiset miehet kaatuivat. Tästä alkoi raskas taisteluiden sarja, jossa ukin komppania taisteli Kilpolassa, Kirvosessa ja Ala-Koppolassa.  13.8.1941 alkoi siirtymä Hiitolan asemalta kohti Karjalan kannaksella sijaitsevaa Vuoksenrannan kirkonkylää. Vihollinen kohdattiin Taljassa 15.8. Eteneminen jatkui Oravakytöön, jossa vihollisen vastarinta murrettiin 19.8. Vuoksen pohjoisranta puhdistettiin vihollisista 20.8.   

Vuoksi ylitettiin 21.8 ja matkaa jatkettiin Äyräpäästä Kylä-Paakkolan kautta lounaaseen. Lauantaiaamuna 23.8 ukin komppania käskettiin avuksi Heikurilan tienristeyksen pitämiseksi. Ukin joukkue joutui vihollisen kranaattikeskitykseen, jossa kaatui yksi ja haavoittui kymmenkunta miestä. Yksi haavoittuneista oli ukki, joka sai sirpaleita päähän ja oikeaan jalkaan. 

Ukin vammoja hoidettiin kuukauden ajan. Lääkärintarkastuksessa 24.9.1941 palveluskelpoisuudeksi määriteltiin A II. Myöhemmin, asemasodan aikana tuolloin linnoituskorjauspajassa palvellut ukki loukkasi tapaturmaisesti vasemman nilkkansa, minkä vuoksi oli hoidettavana useissa sotasairaaloissa. Heinäkuun lopulla 1943 tehdyssä lääkärintarkastuksessa palveluskelpoisuusluokka oli noussut nyt jo A I:een. Rintamalle hän palasi elokuussa.  Venäläisten suurhyökkäyksen alettua kesäkuussa 1944 hänet siirrettiin lähetiksi Saimaan suojeluskuntapiiriin, missä hän palveli kotiutumiseensa saakka. Syy tähän oli perheen jo tuolloin sodasta maksama hinta. 


Sisarukset ensimmäisenä kaatuneen veljen Arvin hautajaisissa: Kerttu (vas.), Erkki, Urho, Leo ja Saara Väisänen.
Sisarukset ensimmäisenä kaatuneen veljen Arvin hautajaisissa: Kerttu (vas.), Erkki, Urho, Leo ja Saara Väisänen.

 Perheen kohtalo kuin elokuvasta 

 Ukin vanhemmilla oli torpassaan seitsemän lasta: kolme tyttöä, joista yksi kuoli lapsena keuhkotautiin ja neljä poikaa. Pojista vanhin, Arvi, haavoittui Tyrjän taistelussa ja kuoli saamiinsa vammoihin. Hän oli 21-vuotias. Seuraava, Urho, kaatui Mustilassa Kannaksen suurhyökkäyksen alettua kesäkuussa 1944. Kolmas ukin isoveljistä, vihkilomalta juuri palannut Leo, haavoittui Äyräpää-Vuosalmen taistelussa 4.7.1944. ja kuoli seuraavana päivänä.  

Kun tieto Leonkin kuolemasta oli saavuttanut vanhemmat, lähti isä Hannes Päämajaan Mikkeliin, ”Marskin puheille.”, toiveenaan saada ainoa jäljellä oleva poika pois rintamalta. Reissu herätti kuulemma kotikylällä melkoisesti hälyä. Hanneksen saavuttua portille, oli häneltä tivattu lupalappua, jota ilman ei sisään olisi asiaa. ”Kolome poekaani on sovassa tapettu ja kohta on neljäskin. Ampukee minutkin, mutta minähän mänen!” oli sanavalmiudestaan tunnettu Hannes tulistunut.  


Poikien isä teki matkan Päämajaan Mikkeliin saakka esittääkseen asiansa

Hannes pääsi sisään ja asia tuli hoidettua. Saarasiskon kertoman mukaan Erkille tuli niin kiire lähtö rintamalta, että puuron syöntikin jäi kesken. Kun hän sitten rauhan tultua palasi kotiin, niin lapset kävivät kuin ihmettä katsomassa, kun Erkki oli tullut elävänä takaisin.  

Ukki meni mummon kanssa sodan aikaan naimisiin ja heille syntyi kaikkiaan kuusi lasta. Hän työskenteli Montolan kalkkikaivoksen vaakaajana ja harjoitti pienviljelyä. 1930-luvun lopulla hän oli veljineen ostanut Otusmäen tilan, ja veljien kaaduttua sodassa ukki jäi yksin pitämään tilaa.  

Ukki itse ei puhunut kokemuksistaan muuten kuin korkeintaan miesten kesken. Nenänsä hän kertoi palelluttaneensa sodan aikaan, muuta en muista kuulleeniEdes isälleni tai sisarilleen hän ei kuulemma näistä asioista kertonut. Hän kuoli, kun olin vielä pieni, 5-6 vuotias. Muistan lapsena istuneeni ukin sylissä, kun hän opetti minulle erilaisia sormitemppuja.  

Sukututkimusta harrastavana ja sukumme asioita kaivelleena ukin perheen tarina liikuttaa minua syvästi. Eihän tämmöistä tapahdu kuin elokuvissa! Olen lukenut vain muutamasta vastaavasta tosielämän tapauksesta. Onneksi ukki saatiin pois rintamalta, muuten ei minuakaan olisi.  

On jollain tapaa surullista ajatella, että pian edessä on aika, kun veteraaneja ei enää keskuudessamme ole eikä tulevilla sukupolvilla ole mahdollisuutta heitä koskaan tavata. Omille lapsille kerron sota-ajasta sen minkä tiedän ja pidämme ukin sekä hänen veljien muistoa yllä varsinkin itsenäisyyspäivänä.  



Teksti on alun perin julkaistu Kenttäpostia-lehden numerossa 3/2021. Kuusi kertaa vuodessa ilmestyvä lehti toimitetaan kaikille jäsenille tai sen voi tilata vuosikertatilauksena (15€). Jäseneksi pääset liittymään tästä.   

Jaa kirjoitus: