Pommeja, paperikenkiä ja mustan pörssin kauppaa – polvijärveläisen Mirjam Räsäsen muistot sotavuosilta pysäyttävät yhä tänäänkin

1.4.2021 Pommeja, paperikenkiä ja mustan pörssin kauppaa – polvijärveläisen Mirjam Räsäsen muistot sotavuosilta pysäyttävät yhä tänäänkin

Mirjam Räsäsellä on sotavuosilta monia pysäyttäviä tarinoita

Polvijärveläinen Mirjam Räsänen on elänyt sotaa lapsen ja veteraanin lesken silmin ja hänen tarinansa noilta kohtalon vuosilta pysäyttävät yhä tänäänkin.

– Kyllä sodasta on jälkipolville kerrottava, ettei sitä unohdettaisi, nyt jo 93 vuoden ikään ehtinyt Räsänen pohtii, mutta myöntää, että väliin on ollut vaikeuksia saada omiakaan lapsenlapsia kiinnostumaan asiasta.

– Sota on julmaa. Siinä kaatuu parhaassa iässä olevia miehiä. Niin kävi Talvisodassa ja vielä enemmän Jatkosodassa. Setäni perhe asui lähellä ja jo Talvisodassa he menettivät molemmat poikansa. Heistä nuorimmainen oli lähtenyt vapaaehtoisena puolustamaan kotimaataan.

Talvisodan syttyessä marraskuussa 1939 oli Räsänen 12-vuotias.

– Tuli käsky, että kaikki terveet ja nuoret miehet isänmaata puolustamaan, Räsänen muistelee.


Räsänen vietti lapsuutensa ja nuoruutensa Outokummun ympäristössä (kuva: Outokummun kaivosmuseo)

– Sinne lähti myös lottakoulutuksen käynyt opettajamme. En sitten tiedä, kuinka paljon hän kerkesi olla hyödyksi tulilinjalla taisteleville Suomen pojille ennen kuin joutui venäläisten vangiksi. Veivät hänet pimeässä vaunussa Siperiaan saakka. Eikä siitä valtiosta tippunut tietoa suomalaisista sotavangeista ainakaan kotiväelle.

Epätietoisuus sai omaiset varautumaan pahimpaan: opettajan isä ennätti laittamaan lehteen jo muistokirjoituksenkin. Talvisodan loputtua keväällä 1940 palasi opettaja kaikkien yllätykseksi kuitenkin kotiin.

Räsäsen kotiseudulla 10 kilometriä Outokummussa sijaitsevassa Harmaasalossa ei tarvinnut liiemmälti pelätä. Outokumpu sen sijaan oli vihollisen kohteena useampaan otteeseen, kuten Räsänen ostosreissulla kerran pääsi itsekin kokemaan.

– Hälytys tuli ja juoksimme sirpalesuojaan. Sillä kertaa pommikoneet menivät ohi ja pommi putosikin sinne kotikylälle. Onneksi oli räjähtämätön suutari, mutta kyllä siinä lähiseutujen ikkunat helisivät.


Sodan edetessä melkein kaikki meni kortille

Sota-aika oli pula-aikaa

Sota oli myös puutteen aikaa, mikä kotirintamalla tuli tutuksi.

– Niin ruoka kuin vaatteet olivat korttitavaraa. Kansanhuolto jakoi joka kuukaudeksi ostokortit, mutta ei niitä mitenkään saanut riittämään. Valtiolta tuli määräys, että pimeällä täytyi peittää ikkunat lakanoilla pommiuhan vuoksi, vaan eipä niitä valoja olisi ollutkaan. Öljyä saatiin lamppuihin vain harvoin ja sähköä ei tuohon aikaan tunnettukaan – ei edes Outokummun kaivoksissa.

Sota-aikaan paperista tehtiin kenkiä ja laukkujakin (kuva: Laihian kotiseutu- ja nuukuurenmuseo)

Siellä työmiehille jaettiin lamppuihin karbidia, jota nämä vaihtoivat ruokatavaraan tai möivät puutteessa elävälle maaseudun väelle.

– Vähän sellainen mustan pörssin kauppiashan minustakin tuli, Räsänen hymähtää.

– Äitini laittoi aina reppuun voipalan, jonka käski myydä ja ostaa rahalla karbidia. Siinä sai tuotteestaan helposti kaksinkertaisen hinnan kauppahintaan verrattuna. Viimeisinä sotavuosina alkoi kaikki olla kirjaimellisesti kortilla, mutta hätä keinot keksi, nauraa tuossa vaiheessa jo teini-ikäänsä elänyt Räsänen.

– Tiesin kylällä olevan tanssit, joten ostin kengät, joissa päällinen oli paperinarua ja pohjat puuta. Tanssiminen kävi hyvin, vaikka kyllä niistä melkoinen kolina kuului. Tulomatkalla alkoi sataa ja huonostihan siinä kävi. Kengät menivät rikki, mutta en uskaltanut kotona kertoa uusien kenkien hajonneen jo heti ensireissulla, joten piilotin ne metsään ja kävelin kotiin paljain jaloin. Taisin säästyä samalla niin riidalta kuin selkäsaunalta!

Räsänen oli yhdeksänlapsisen perheen vanhimpia. Sisaruksista sotaan joutui vain yksi veljistä – muut olivat liian nuoria ja 1800-luvun puolella syntynyt isä taas liian vanha.


Kotirintaman naisilla oli sotavuosina tärkeä rooli, Räsänen muistuttaa (kuva: SA-kuva)

Kotirintama ja sotarintama käsi kädessä

Kotirintamalla tehtiin Räsäsen mukaan paljon työtä sotarintaman eteen – kotirintamaa mm. velvoitettiin luovuttamaan tuotteitaan valtion käyttöön. Hän myös muistuttaa, että kotirintaman naisilla oli hyvin tärkeä rooli sota-aikana.

Kenttäpostissa rintamalle kulki mm. villasukkia (kuva: SA-kuva)

– Naisten kesken oli vaikka mitä kursseja, joissa opetettiin mm. tallukan (etenkin talvisin käytetty kankainen jalkine) ja perunajauhon valmistusta. Rukit hurisivat, sukkapuikot kilisivät ja kenttäposti kuljetti lähetyksiä rintaman suuntaan, niin kuin villasukkia. Niitä valtion sukkia näin veljen jalassa hänen lomilla käydessään ja ne olivat enemmänkin lumppua. Ja silloin oli vielä niin kylmäkin: pakkaslukemat -35 ja ylikin!

Kotirintamalle sijoitettiin myös sodan alta siirrettyjä pakolaisia. Räsäsen kodissa asui yhdeksänhenkinen perhe Karjalan Impilahdelta, myöhemmin vielä Uusi-Värtsilästä paenneita.

– Vihollinen oli siinä vaiheessa tulossa jo kovaa vauhtia kohti Keski-Suomea ja Uusi-Värtsilä oli tyhjennettävä asukkaistaan. Myöhemmin Suomen sotilaat pääsivät voitolle ja Venäjän täytyi perääntyä ja uusi-värtsiläläiset pääsivät palaamaan kotiin.

Iloisin mielin alkanut kotiinpaluu sai kuitenkin kohtalokkaan lopun.

– Venäläiset olivat ennen perääntymistään jättäneet miinan ulkorappusten alle. Isäntä se ensin polkaisi rapulle ja nousi sipruna taivaalle. Emäntä sen sijaan pelastui.


Rintaman tapahtumista Räsänen kuuli veteraanimieheltään

Veteraanien leskiin kiinnitettävä huomiota

Lapsuutensa lisäksi Räsänen on elänyt sota-aikaa myös veteraanimiehensä kautta. Tämä menetti rintamalla paitsi neljä vuotta elämästään, myös kuulon toisesta korvastaan. Juuri avioituminen innosti Räsästä aloittamaan muistojensa kirjaamisen ylös.

– Niin kuin moni muukin, ei minunkaan mieheni sodasta puhunut. Paitsi sotakavereidensa kanssa, joiden kokoontuessa he aina katsoivat Tuntematonta sotilasta. Niitä minä sitten vaivihkaa kuuntelin ja aloin pistää juttuja paperille.

Räsänen on joutunut hautaamaan miehensä lisäksi myös kaikki kolme poikaansa. Lastenlapset ja lastenlastenlapset jatkavat sukua, mutta muualla asuvina ei heitäkään ole mahdollisuutta nähdä kovin usein. Veteraanien leskien tilanteeseen hän kokeekin tarpeelliseksi puuttua. Avuntarve on paitsi taloudellinen, myös sosiaalinen.

– Ei meidän sukupolvemme töissä käynyt. Kotona me olimme, minäkin hoidin miehen kanssa pientilaamme. Ei siinä eläkettä kerry. Minäkin olen isosta perheestä, joten leskeksi jääminen ja yksinäisyys on ollut kova paikka. Naapurikuntia seuratessa on tullut selväksi, että tarjotuissa palveluissa on eroja kuntien välillä.

Räsänen kokee, että veteraanien arvostus on yhteiskunnassa vuosikymmenien saatossa noussut. Hän kiittelee sitä, että mieskin pääsi viimeisinä vuosina useampaankin kuntoutusjaksoon. Yhä kotona asuvana Räsänen on itsekin kiitollinen veteraanijärjestöltä saamastaan tuesta.

– Apua olen hakenut ja saanut. Silmälasit sain sillä lailla hankittua ja kylpyhuoneen kunnostamisessakin autettiin. En minä tässä iässä olisi enää sillä vanhalla pärjännyt.


Maan sankarihautausmaat kertovat, kuinka kova hinta Suomen itsenäisyydestä on maksettu, Räsänen huokaa

Muisto sodan päättymisestä liikuttaa Räsästä yhä.

– Siihen aikaan oli sentään pattereilla toimivia radioita. Sieltä tuli vihdoinkin ilouutinen, että sota oli loppunut, mutta ylen ikävin tuloksin. Suomi-äidiltä meni toinen käsi ja pala helmaakin. Meni Viipuri ja paljon muuta. Suurimmasta menetyksestä kertovat kuitenkin sankarihaudat kautta Suomen. Sanaton on suru ja kaipaus.

Teksti on alun perin julkaistu Sotaveteraani-lehdessä 1/2018,  jonka seuraaja Kenttäpostia on. Kuusi kertaa vuodessa ilmestyvä lehti toimitetaan kaikille jäsenille (tai sen voi tilata vuosikertatilauksena hintaan 15€) . Jäseneksi pääset liittymään tästä, pelkän lehden voit tilata täältä.

Jaa kirjoitus: