Suomi vapautui Liittoutuneiden valvontakomission (LVK) otteesta syyskuussa 1947. Toisen maailmansodan voidaan katsoa päättyneen tuolloin Suomen osalta.

Suomen turvallisuutta uhannut viimeinen tekijä oli ns. saksalaissaatavien siirto Neuvostoliitolle. Välirauhansopimuksen mukaan Suomessa ollut saksalainen sotilasomaisuus oli luovutettava venäläisille. Tähän omaisuuserään luettiin myös ne laskut Saksan Suomelle toimittamista sotatarvikkeista, joita ei ollut 19.9.1944 mennessä maksettu. Asia oli ilmeisesti jäänyt venäläisiltä vähälle huomiolle. Vuodenvaihteesta 1946-47 lähtien venäläisille tuli kiire saada asia heidän mieleiseensä ratkaisuun. Rauhanneuvottelut liittoutuneiden ja Saksan ns. satelliittien Italian, Unkarin, Romanian, Bulgarian ja Suomen välillä olivat alkaneet Pariisissa heinäkuussa 1946, ja ne olivat loppusuoralla tammikuussa 1947. Neuvostoliiton oli saatava kysymys pois päiväjärjestyksestä ennen rauhansopimuksen allekirjoittamista. Seuraavassa yhteenveto tästä aikanaan vähälle huomiolle jääneestä tapahtumavyyhdestä.

Moskova herää

Välirauhansopimuksen 16. artiklan tulkinnan nojalla myös Saksan ja Unkarin kansalaisten yksityis- omaisuuden maastavienti kiellettiin. Tämä noin 800 miljoonan markan suuruinen omaisuus otettiin valtion haltuun ja luovutettiin venäläisille pääosin elokuussa 1946. Prosessin viime vaiheessa venäläiset ottivat esille myös saksalaissaatavien siirron Neuvostoliitolle.

Ulkomaankauppaministeri Anastas Mikojan esitti 13.8.1946 Suomen lähettiläälle Cay Sundströmille, että Neuvostoliitto voisi käyttää osan saksalaissaatavistaan suomalaisten teollisuusyritysten osakkeiden ostoon. Ministerin ilmoituksen mukaan asiasta olisi odotettavissa Helsingissä pian “konkreettinen ehdotus”. Samana päivänä lensi pääministeri Mauno Pekkalan johtama rauhanvaltuuskunta Pariisiin.

Seuraavana päivänä, heti asiasta kuultuaan, kirjoitti presidentti J.K. Paasikivi päiväkirjaansa: “Tämä on pirullinen aie. Tahtovat päästä kiinni meidän teollisuuteemme tällä tavalla”.

Ehdotusta odotettiin yli kaksi viikkoa. Ilmeisesti venäläiset halusivat tehdä ehdotuksensa nimenomaan heitä mielistelevälle Pekkalalle. Kun hän oli elokuun lopulla Pariisissa, siirtyi asian esille ottaminenkin. Helsinkiin paluunsa jälkeen Pekkala kutsuttiin Valvontakomission G.M. Savonenkovin luokse, jossa paikalla oli myös myöhempi ulkomaankauppaministeri Pavel Kumykin. Hän oli ilmoittanut venäläisten olevan valmiita sijoittamaan saksansaataviaan “Suomen tuotantoelämän palvelukseen” ostamalla liikeyritysten osakkeita.

Pekkala kertoi sanoneensa, että ulkomaalaisten oikeus omistaa suomalaisyritysten osakkeita on lailla rajoitettu, joten lakia olisi muutettava. Kumykin ei ollut kantaansa muuttanut, vaan oli ilmoittanut, että venäläiset halusivat ostaa saksansaatavillaan Jäniskosken alueen Inarista, teollisuusyritysten osakkeita ja erilaista tavaraa. Paasikivi kertoo vastanneensa Pekkalalle, että asiasta olisi neuvoteltava teollisuuden edustajien, esim. Walter Gräsbeckin ja J. O. Söderhjelmin kanssa, minkä jälkeen pääministeri oli sanonut antavansa asian kauppa- ja teollisuusministeri Uuno Takin hoidettavaksi.

Paasikivi lyö tahdit torjuntataistelulle

Suomalaiset päättäjät oli nyt herätetty vastaiskuun, kun tiedossa oli venäläisten halu saada osuus suomalaisista teollisuusyrityksistä. Marssijärjestys, kuka teki mitäkin, ei ollut aivan tarkkaan todennettavissa, mutta pääteltävissä se oli. Todennäköisesti Suomen Puun jalostusteollisuuden Keskusliiton asiamies Söderhjelm sai Paasikiven tehtävän laatia selvityksen, mitä omaisuutta ja tavaraa voitai siin venäläisille vastikkeeksi tarjota. Vaihtoehdoista hän laati muistion, jonka luovutti 10. lokakuuta ministeri Takille. Söderhjelm toteaa muistionsa lopuksi, että venäläisten omistaessa suomalaisyhtiöiden osakkeita “tilanne muodostuisi ajan mittaan todennäköisesti kestämättömäksi”.

Lokakuun 26. päivänä, kauppa- ja teollisuusministeriö asetti “Neuvostoliiton saksalaissaatavien transferointitoimikunnan”, jonka puheenjohtajaksi määrättiin Suomen Pankin pääjohtaja Sakari Tuomioja ja jäseniksi vuorineuvokset Gräsbeck ja William Lehtinen ja lakitieteen tohtori Söderhjelm. Toimikunta kokoontui seuraavan kuukauden aikana kahdeksan kertaa. Se kävi läpi luovutuskohteita Söderhjelmin muistion pohjalta ja tuli teollisuusyritysten osakkeiden myynnin suhteen samaan johtopäätökseen kuin muistion tekijäkin oli tullut: Suomi ei luovuttaisi omistamiensa keskeisten liikeyritystensä osakkeita venäläisille.

Pavel Kumykinin johtama neuvotteluvaltuuskunta saapui Suomeen tammikuun alussa 1947. Pääministeri Pekkala ehti tarjota vieraille loppiaisaattona tervetuliaispäivällisen. Sen yhteydessä oli Kumykin selväsanaisesti ilmoittanut, että venäläisiä kiinnosti erityisesti osuus suomalaisista teollisuusyrityksistä. Hänen mukaansa venäläisten mukaantulo tarjoaisi “erinomaisia näköaloja, kun oli kysymys tulevasta viennistä itään”. Minkäänlaisia häiriöitä osakkeiden siirrosta venäläisille ei Suomen teollisuudelle aiheutuisi eikä järjestely maksaisi suomalaisille mitään. Päivällisten isäntä Pekkala oli ilmoittanut vastauspuheenvuorossaan suuresti arvostavansa venäläisten esittämää oivallista ratkaisumallia.

Ministerivaltuuskunta vaihdetaan virkamiehiin

Viralliset neuvottelut alkoivat 9. tammikuuta, suomalaiselta puolelta Pekkalan vetäminä. Pääministeri toisti valmiutensa luovuttaa suomalaisyritysten osakkeita, mutta tarkensi sanomaansa nyt niin, että helpoimmin kysymykseen tulisivat valtion kokonaan omistamat yritykset, joista hän mainitsi esimerkkinä Imatran Voima Oy:n, Enso Gutzeit Oy:n, Outokumpu Oy:n ja Valtion Metallitehtaat, joiden osakkeista puolet voitaisiin myydä neuvosto-osapuolelle. Ilmeisesti Pekkala toimi tuossa neuvottelussa Suomen valtuuskunnan puheenjohtajana pelkästään pääministerin aseman antamin valtuuksin. Valtioneuvoston käsittelyyn valtuuskunnan nimittäminen tuli 14.1.

Edellisen päivän ulkoasianvaliokunnan kokouksessa oli lyöty lukkoon suuntaviivat neuvottelijoille. Pöytäkirjaan merkittiin tasavallan presidentin korostaneen, että ”oli jyrkästi pidettävä kiinni siitä, ettei Neuvostoliiton taholta tehtyjä ehdotuksia v. 1944 hintojen soveltamisesta ja sekayhtiöiden luomisesta voida hyväksyä”. Presidentti halusi torjua, ettei valtion omistamien yhtiöiden osakkaiksi tule venäläisiä. Valtuuskunnan puheenjohtajaksi nimitettiin pääministeri Pekkala ja jäseniksi ministerit Uuno Takki, Onni Hiltunen, Rafael Törngren, Yrjö Murto ja Lauri Heljas. Pöytäkirjaan merkittiin vielä, että “valtioneuvosto yksimielisesti hyväksyi sen kannan, ettei Neuvostoliiton ehdotusta suomalais-neuvostolaisiksi sekayhtiöiksi voida hyväksyä”.

Pekkalan aikaisemmin esittämistä lupauksista Paasikivi sai kuulla vasta valtuuskunnan nimittämisen jälkeen – ja raivostui. Tammikuun 20. päivänä järjestetyssä valtioneuvoston istunnossa Pekkala ja muut ministerit vapautettiin neuvottelukunnan jäsenyydestä, ja tilalle nimitettiin syksyllä toiminut Sakari Tuomiojan johtama transferointitoimikunta sillä muutoksella, että Gräsbeckin tilalle nimitettiin lähetystöneuvos Johan Nykopp. Tuomioja ja Nykopp olivat olleet asiantuntijoina neuvotteluissa, joten he olivat hyvin perillä keskusteluista ja kehityksestä. Epäilemättä he tiesivät myös presidentin, hallituksen ja valtioneuvoston ulkoasianvaliokunnan kannanoton siitä, että sekayhtiöiden muodostamiseen ei tule suostua. Neuvosto-osapuolta myötäilevän Pekkalan fyysinen ja psyykkinen kunto oli runsaiden päivällis- ja illallisjuomien johdosta selvästi heikentynyt, mikä ainakin muodollisesti helpotti hänen syrjäyttämistään.

Tammikuun 20. päivänä pidettyä kokousta johti vielä ministeri Takki, joka ilmoitti puheenjohtaja Pekkalan ja muiden ministerien poisjäämisestä. Se oli epämieluisa, käsikirjoitukseen kuulumaton yllätys Kumykinille ja kumppaneille, jotka heti arvasivat neuvottelutyylin nyt muuttuvan. Varmuuden vuoksi Kumykin ilmoitti, että Pekkala oli sanonut, että Suomi oli valmis luovuttamaan heille valtion omistamien yritysten osakkeita. Tästä lupauksesta neuvosto-osapuoli aikoi Kumykinin mukaan pitää edelleen myös kiinni. Uuno Takin hermot eivät pettäneet. Hän totesi, ettei ollut koskaan kuullutkaan moisesta lupauksesta ja tivasi Kumykiniltä, missä yhteydessä Pekkala oli tuollaista puhunut, koska edes pääministerillä ei ollut Suomessa valtuuksia lainvastaisiin tekoihin.

Asiaan palattiin jo seuraavan päivänä pääjohtaja Tuomiojan toimiessa nyt Suomen neuvottelu- valtuuskunnan puheenjohtajana. Lähes alkajaisiksi Söderhjelm ilmoitti, että valtionyhtiöiden osakkeiden luovutus ei ole mahdollista ilman eduskunnan suostumusta ja jos venäläiset haluavat ostaa yksityisten yritysten osakkeita, pitää hankinta suorittaa pörssin välityksellä. Vielä hän valisti Kumykiniä, että osakkeet voivat olla varustetut leimalla, joka kieltää niiden luovutuksen ulkomaalaisille.

Yhteisyritysten perustaminen esille

Kaikkina myöhempinä neuvottelukertoina keskusteltiin mahdollisuudesta, että maat perustaisivat kokonaan uusia, yhteisomistukseen tulevia osakeyhtiöitä. Toteuttamiskelpoisimpana vaihtoehtona pidettiin yhteistä kuituteollisuusyritystä, joka rakennettaisiin Jääskeen rajantakaiseen Karjalaan jääneen, Kokkolan lähellä toimintaansa aloittelevan Kuitu Oy:n pohjalle.

Uuden yhtiön pääoma tarpeeksi arvioitiin 400-450 mmk, minkä maksamiseen venäläiset käyttäisivät saksalaissaatavistaan 200-225 mmk. Tähän neuvottelutulokseen venäläisten oli tyytyminen. Ehkä uuden yhteisen kuituteollisuusyrityksen perustamismahdollisuus oli se suure, jonka avulla venäläiset säilyttivät edes teoreettisen mahdollisuuden päästä sisälle Suomen elinkeinoelämään – ja samalla venäläisneuvottelijat säilyttivät myös jollakin tapaa kasvonsa.

Kahdentoista tapaamiskerran jälkeen lopullinen transferointisopimus allekirjoitettiin 3. helmikuuta 1947, viikko ennen Pariisin rauhansopimuksen allekirjoittamista. Sopimuksen perusteella Neuvostoliittoon siirrettäisiin erilaista omaisuutta ja venäläisille tuotettaisiin erilaisia palveluja 6,0 miljardin markan arvosta. Tähän summaan sisältyi myös 325 mmk erä Suomen ja Neuvostoliiton yhteiseen omistukseen tulevan keinokuitutehtaan rakentamiseksi, 225 mmk pääomaan ja 100 mmk rakennuslainaan.

Neuvostoliitto todella halusi saada ja myös otti Inarin kunnassa olleen Jäniskosken 15 neliökilometrin suuruisen erämaa-alueen. Se oli Neuvostoliitolle välttämätön, koska Kolosjoella Petsamossa oleva nikkelisulatto sai sähkövirtansa juuri Jäniskoskesta. Venäläisille oli sattunut kömmähdys, kun se ei ollut Petsamoa Suomelta vaatiessaan huomannut Jäniskosken alueen kuuluvan Inarin kuntaan eikä siis varsinaiseen Petsamon alueeseen. Se suostui maksamaan Jäniskoskesta 1,3 miljardia markkaa suomalaisten esittämän 3,0 miljardin sijasta. Maakauppaa voi verrata siihen, kun Venäjä myi Alaskan USA:lle vuonna 1867.

Loppuarviointia

Neuvostoliitolle saksalaissaatavien käyttö teollisuusyritysten osakkeiden ostoon piti olla rutiinia. Se oli käyttänyt samaa menetelmää menestyksellisesti jo Unkarissa ja Romaniassa. Näissä maissa oli perustettu satoja yhteisyrityksiä ja venäläiset olivat tunkeutuneet syvälle kummankin maan talouselämään ja sitä kautta koko yhteiskuntaan. Näin se uskoi käyvän Suomessakin, olihan pääministeri Pekkalakin pitänyt osakkeiden myymistä heille “hyvänä ajatuksena”.

Presidentti Paasikivi ja maan ylin poliittinen johto oli tietoinen Neuvostoliiton valtapiiriin joutuneissa maissa tapahtuneesta kehityksestä ja he tahtoivat välttää saman toistuvan Suomessa. Siksi neuvottelijat saivat tiukat ohjeet torjua venäläisten tekemät suomalaisten teollisuusyritysten osakkeiden ostoaikeet. Pekkala, joka oli suostunut venäläisten ehdottamiin järjestelyihin jo ennen ohjeiden antamista, sai mennä, samoin muut valtuuskunnan ministerit. Neuvotteluja jatkaneet oikeusoppineet Tuomioja ja Söderhjelm perustelivat lakipykälillä venäläisille suomalaisyritysten osakkeiden oston vaikeudet ellei jopa mahdottomuuden. Option yhden sekayhtiön perustamisesta he joutuivat kuitenkin hyväksymään, tiukasti tulkittuna vastoin saamiaan ohjeita.

Pekkalan syrjäyttämisen ja uusien neuvottelijoiden jäykkäniskaisuuden takia venäläisille tuli lopussa kiire, kun rauhansopimuksen allekirjoittamispäivä alkoi lähestyä. He halusivat saada pienemmät asiat ratkaistuiksi ennen tuota tärkeää ajankohtaa. Heidän suostumistaan sopimukseen, joka ei ollut alkuperäisten tavoitteiden mukainen, helpotti varmasti se, että yhteisen kuitutehtaan perustamismahdollisuudella jätettiin sentään portti yhteisyritysten perustamiselle. Saksalaissaatavien siirtoneuvotteluista ei ollut kirjoitettu sanomalehdissä riviäkään, sen sijaan 3. helmikuuta allekirjoitettu sopimus sai suuren huomion. Neuvottelut olivat sujuneet lehtitietojen mukaan hyvin ystävällisessä hengessä – siis vastoin tosiasioita – ja uutisoinnin keskeisimmäksi kohteeksi nousi uusi, yhteinen kuituteollisuustehdashanke. Tuotantolaitos rakennettaisiin Kokkolan lähelle Rimmiin ja rakennustyöt vaatisivat 1500 miehen työpanoksen kahdeksi vuodeksi. Uutinen oli vahvasti liioiteltu ja ennenaikainen.

J.O. Söderhjelm sai johtaakseen Suomen neuvotteluvaltuuskunnan, joka tapasi venäläiset ensi kerran elokuussa Helsingissä ja toisen kerran tammikuussa 1948 Moskovassa. Silloin päästiin kaikista yksityiskohdistakin sopimukseen, joskin yhtiön perustamisasiakirjat allekirjoitettiin vasta myöhemmin keväällä ja Viskoosa Oy -niminen yhtiö perustettiin elokuussa 1948 Helsingissä. Varsinaista toimintaansa se ei kuitenkaan koskaan aloittanut ja venäläisten yhtiön perustamiskustannuksiin varaamalla 325 mmk:lla suomalaiset rakensivat naapurilleen 67 merikalastustroolaria, jotka toimitettiin vuosina 1948-50.

Todennäköisesti venäläiset tulivat siihen tulokseen, että suomalaisen lainsäädännön määräyksiä noudattaen perustettu ja Suomen lakien mukaisesti toimiva yhteisyritys ei palvelisi vallankumouksellisia päämääriä. Sitä paitsi Neuvostoliitto oli varmistanut luoteisrajansa turvallisuuden solmimalla huhtikuussa 1948 Suomen kanssa ystävyys-, yhteistyö ja avunantosopimuksen. Haihattelut Suomen teollisuuden “valloittamisesta” saivat jäädä historian hämärään – ja sinne ne ovat melkein jääneetkin.

Suomalaiset olivat sanoneet syyskuusta 1944 lähtien venäläisille aina “da”. Tammikuussa 1947 he sanoivat ensi kertaa “njet”.

Teksti on alun perin julkaistu Sotaveteraani-lehdessä 4/2018,  jonka seuraaja Kenttäpostia on. Neljä kertaa vuodessa ilmestyvä lehti toimitetaan kaikille jäsenille (tai sen voi tilata vuosikertatilauksena hintaan 15€) . Jäseneksi pääset liittymään tästä, pelkän lehden voit tilata täältä.