Heimosotureidemme osallisuus sodissamme ja etenkin heidän kohtalonsa sotien jälkeen ovat asioita, joista ei Suomessa ole paljon puhuttu, eikä ihme – heidän kokemansa petos on yksi sotiemme synkimmistä perinnöistä.

Samalla kertomatta on kuitenkin jäänyt tarinoita niistä suomalaisista, jotka uhmasivat saamiaan määräyksiä ja auttoivat heimosotureita pakoon, vapauteen ja uuden elämän alkuun. Yksi heistä on everstiluutnantti Reino Honkanen, jonka tarinan hauholainen everstiluutnantti, sotahistorioitsija ja  sotaveteraani Pekka Kantakoski jakoi viimeiseksi jääneessä Sotaveteraani- lehdessä 2018.

[br]

[br]

Kotiutus vai kuolema? 

Vuoden 1944 syksyllä tulin kohtalon oikusta tutustuneeksi Heimopataljoona 3:n vaiheisiin, joista olen myöhemmin saanut lisääkin tietoa.  

Ikäluokkani oli kotiutettu syksyllä 1944, jolloin palasin kotiini Raaheen. Raahen seudulla oli tuohon aikaan useita joukkoja menossa Lapin sotaan saksalaisjahtiin.   

Heimopataljoona 3 oli ollut taisteluissa mm. Siiranmäessä, Vuosalmella ja Äyräpäässä. Lapin sodan alettua pataljoona siirrettiin Ouluun. Nurmeksen Porokylän koulutuskeskukseen matkannut kuljetusjunamme pysähtyi illalla Oulun asemalle ja jatkoi matkaa seuraavana päivänä.    

[br]

[br]

Oulusta Heimopataljoona 3 vietiin Ylitornioon. Tässä vaiheessa valvontakomissio puuttui asiaan ja vaati, että pataljoonassa palvelleet Neuvostoliiton kansalaiset on palautettava Neuvostoliittoon. Tämä salattiin asianosaisilta, joille puhuttiin kotiuttamisesta. Ylitorniolla kymmenkunta miestä teki ”kotiuttamisesta” omat johtopäätökset ja loikkasi Ruotsiin.  

Syyskuun lopulla pataljoona tuotiin laivoilla Raahen Lapaluodon satamaan. Iltaisin heimosoturit ja Raahen nuoret miehet kävelivät pitkin pääkatua Pitkäkatua ja poikkesivat osuuskaupan kuppilaan juomaan korviketta tai raahelaista limunaatia. Tällöin tutustuin yhteen minua vanhempaan heimosoturiin. Itse olin tuolloin 18-vuotias.  

Jutellessamme otin esiin mahdollisuuden, että venäläiset vaatisivat pataljoonan palautettavaksi Venäjälle. Hän oli sitä mieltä, että suomalaiset eivät voi heitä niin pettää. Olin sinnikkäästi eri mieltä – olihan suomalaisetkin pakotettu sotimaan saksalaisia vastaan Lapissa.  

[br]

[br]

Kerroin, että meillä on hyvä merikelpoinen myrskyn kestävä vene, johon mahtui ainakin viisi–kuusi miestä. Matka Ruotsin rannikolle ei syksyisellä tuulella kauan kestäisi. Sanoin, että olen käynyt Ruotsin rannikkoa käynyt katsomassa. Heimoveli ei kuitenkaan suostunut ehdotukseeni. 

Koulut eivät olleen vielä alkaneet, joten tein kellosepän töitä isäni liikkeessä. Eräänä päivänä Pattijoen suunnalta katua marssi Lapaluodon satamaa kohti pataljoona, joista melkein jokaisella oli konepistooli. Ihmettelin, että onpa saksalaisjahtiin menossa kummallista porukkaa. Pian meidänkin puhelin soi ja Raahen kautta tuli tieto, että Heimopataljoona on riisuttu aseista Santaholman sahan raiteella ja laitettu junaan Raahen asemalla. Lähdin heti sinne.  

Kiertelin pitkin junan vartta, kunnes löysin ystäväni. Kehotin häntä hyppäämään junasta ja etsimään minut, jotta painuisimme yhdessä Ruotsiin. Sen koommin en soturia enää nähnyt. 

[br]

[br]

Kun juna lähti Raahesta 3.11.1944, karkasi siitä jo asemalla 14 miestä. Junamatkalla karkureita tuli ainakin 650 lisää ja Naarajärven sotavankileirille saapuessa junassa oli jäljellä enää 200 miestä. Karanneista pääsi lopulta pakenemaan Ruotsiin 172 miestä.  

Karkureita laitettiin Pattijoella etsimään 19. prikaati ja Raahen eteläpuolella Saloisissa ollut Jääkäripataljoona 1. Jotain etsijöiden innokkuudesta kertoo se, että etsintöjen tulos oli nolla.  

Kaikki heimopataljoonien miehet koottiin Naarajärvelle, josta heidät kuljetettiin junalla Neuvostoliittoon. Itärajan takana heimosotureittemme alkusijoituspaikka oli vuosien ajan Siperian orjatyöleirit. Monille se jäi myös loppusijoituspaikaksi. Vain harvat selvisivät hengissä.  

YYA:n aikana kommunistinen Valpo (Suomen KGB) jatkoi karkureiden etsintöjä Suomessa ja Ruotsissa vielä 1970-luvulla. 

[br]

[br]

Elämän vaikeimpia päätöksiä 

Vuonna 1952 olin Panssarikoulussa panssarilinjan johtajana. Ennen palveluksen alkua kouluttajat kokoontuivat esikuntaparakin kouluttajien huoneessa. Kerran otin esiin Raahen heimopataljoonan tapahtumat.  

Tällöin Jääkärilinjan johtaja kapteeni Aimo Zillacus kertoi palvelleensa kapteenina 19. Prikaatissa, joka oli ollut Raahen itäpuolella Pattijoella odottamassa Lapin sotaan lähtöä. Hän sai käskyn muodostaa pataljoona: kaikille aseeksi konepistooli ja tehtäväksi riisua Heimopataljoona aseista. Tämän jälkeen heidät olisi kuormattava junaan. Zilliacus kertoi tehtävän olleen hänen elämänsä vaikein.  

Panssarikoulun johtajana oli tuolloin (1955-1957) everstiluutnantti Reino Honkanen, jonka kanssa Zilliacuksella ei juurikaan ollut keskusteluyhteyttä. Honkanen oli erikoislaatuinen johtaja, joka ei alaisilleen räyhännyt. Hänellä oli oma johtamistapansa, johon kuului mm. se, että hän pitäytyi tiukasti asiassa, paljastamatta itsestään juurikaan mitään. Menneitä ei hänen kanssaan todellakaan muisteltu. 

Käymässämme keskustelussa ei Zilliacus kuitenkaan maininnut Honkasta sanallakaan, vaikka tiesi jo tuolloin tämän osallisuudesta Heimopataljoona 3:n kohtalon hetkiin.  

Tapasin Honkasen uudestaan 1960-luvulla Helsingissä. Hän kertoi mm. viettäneensä pitkän aikaa merillä. 1959 Puolustusvoimien palveluksesta eronnut Honkanen oli nyt kuin eri mies.  

Vuonna 1969 kirjoitin suomalaisten panssarijoukkojen 50-vuotishistoriikkiä. Sota-arkistossa osui käteeni Panssaridivisioonan arkistossa majuri Reino Honkasesta laadittu kuulustelupöytäkirja.   

Honkanen oli palvellut 1944 pataljoonan komentajana 19.Prikaatissa. Hänet oli määrätty kuljetuksen johtajaksi junaan, joka lähti viemään aseista riisuttua Heimopataljoona 3 Neuvostoliittoon. Zilliacuksen lailla ei annettu tehtävä ollut Honkaselle helppo ja hän teki omat ratkaisunsa.   

– Härkävaunujen ovia ei lukita ulkopuolelta eikä ketään junasta karkaavaa ammuta, hän ohjeisti miehiään. 

Lopputuloksen tiedämmekin.  

[br]

[br]

Pian Heimopataljoonan kuljetuksen jälkeen Honkanen siirrettiin Panssaridivisioonaan, missä laadittiin kuulustelupöytäkirja tapahtuneesta. ”Huonosti hoidetun kuljetuksen” johtajana hän sai rangaistukseksi 7 vuorokautta päävartioarestia, mitä varten hän pääsi matkustamaan Helsinkiin. Tämä oli ainoa hänen saamansa tunnustus satojen heimosotureidemme hengen pelastamisesta – muuten ei häntä asian tiimoilta muistettu.  

59 vuotta siitä, kun heimopataljoonaa kuljettanut juna lähti Raahesta, sen tarina kerrottiin vihdoin kaikille. 3.11.2003 olin mukana, kun Raahen asemalla paljastettiin aseman seinään kiinnitetty Heimopataljoona 3:n muistolaatta.  

[br]

[br]

Tilaisuudessa puhuivat muistomerkkityöryhmän puheenjohtaja, opetusneuvos Kauko Hörkkö sekä professori Aarno Strömmer, joka kertasi traagisen junamatkan kulkua.  

– Tällä laatalla kerromme nykypolville vapauden ja rauhan yhdestä ulottuvuudesta. Tämä ei ole ilon aihe, Strömmer muistutti. 

Raahen asemaan seinään kiinnitetty muistolaatta oli järjestyksessään toinen. Heimosotureista koostuneen Erillisen Pataljoona 6:n muistolaatta oli paljastettu Riihimäellä vuotta aikaisemmin.  

Kaikkiaan Neuvostoliittoon luovutettiin Suomesta noin 1600 heimosoturia, jotka saivat osakseen 10-25 vuoden tuomioita pakkotyössä ja keskitysleireillä. Noin 15% heistä menehtyi vankeudessa. 

Heimopataljoona 3:n vaiheista on kirjoittanut Sotaveteraani– lehdessä 5/98 Heimopataljoona 3:n pataljoonaupseeri, reservin kapteeni Pekka Vaarala. Muistot Raahen tapahtumista painoivat yhä.  

– Se oli hirvittävä hetki eikä häviä mielestäni koskaan. Oli kuin 600 villieläintä olisi päästetty irti. Silloin minä häpesin, että olin suomalainen upseeri, ja häpeän loppuelämäni. 

Junamatkustajaliikennettä ei Raaheen enää ole ja vanha asemarakennus rapistuu nyt hylättynä. Sen seinässä löytyvän laatan kunnioittamaa muistoa sen sijaan ei soisi hylättävän koskaan.  

[br]

PS. Kuinka hyvin sinä tunnet heimokansojemme panoksen selviytymiskamppailussamme? Tai huimaa tarinaa siitä, miten kävi Suomen Merivoimissa palvelleille virolaisvapaaehtoisille?

• Tuntemattoman sotilaan tuntemattomimmaksi jäänyt sotilas – tosielämän Antti Rokka oli inkeriläinen heimoveteraani

• Suomen viimeinen heimoveteraani on poissa – Juho Savolainen maksoi uskollisuudestaan Suomelle hirvittävän hinnan

• Viimeinen jääkäri Väinö Valve antoi käskyn, jolla Merivoimissa palvelleet virolaisvapaaehtoiset toimitettiin turvaan Ruotsiin

• Suomen-pojat – virolaiset heimo-ja aseveljemme

• ”Kun Viro antautui, se hävetti”, kertoo 95 vuotta täyttänyt Raul Kuutma, Suomen-poikien uranuurtaja

[br]

[br]

Teksti on alun perin julkaistu Sotaveteraani-lehdessä 6/2018,  jonka seuraaja Kenttäpostia on. Kuusi kertaa vuodessa ilmestyvä lehti toimitetaan kaikille jäsenille (tai sen voi tilata vuosikertatilauksena hintaan 15€) . Jäseneksi pääset liittymään tästä, pelkän lehden voit tilata täältä.