Olemme jo aikaisemmin kertoneet Jaakonsaaren perheen Väinö-isän ihmepelastumisesta ruumiskasasta, mutta omia ihmepelastumisia kokivat sotavuosinaan myös perheen muut jäsenet. Talvisodan joulu on jäänyt perheen muistoihin ihan erityisen dramaattisena.

– Joulukuun aluspäivinä, talvisodan jo sytyttyä, tuli isältäni rintamalta kirje äidilleni. Isä kehotti lähtemään heti Viipurista ja menemään Alma-tädin luokse Rautalammille. Hän uskoi meidän olevan turvassa siellä, perheen tytär, Eurassa tätä nykyä asuva 82-vuotias Salme Hiitiö muistelee.

Sodassa kuolema ja sen vaara oli aina läsnä.

– Isä kirjoitti, että eihän tästä sodasta tiedä, nähdäänkö enää milloinkaan. Kirjeessä oli toivomus, että pysähtyisimme Elisenvaaraa, koska hänet oli komennettu sinne. Ehkä voitaisiin tavata siellä?

[br]

Vaisto pelastaa ensimmäisen kerran

Perheen Mirjam-äiti keräsi vaatteita matkalaukkuun sen verran mukaan, mitä jaksoi lapsen lisäksi kantaa.

– Olinhan jo 2-vuotias, Hiitiö muistuttaa.

Tällä jouluna matkaa tehneellä perheellä oli parempi onni kuin eräällä toisella ja majatalosta löytyi tilaa. Heidän onnistui saada matkustajakodista huone ja perheen isä saapui joulupäivänä perhettään tapaamaan.

– Isä oli väsynyt ja heittäytyi heti sängylle lepäämään. Matkustajakodin emäntä oli valmistanut jouluaterian ja ihana jouluruoan tuoksu levisi huoneisiin, Hiitiö palaa 80 vuoden takaisen joulun tunnelmiin.

Samassa hälytyssireenit alkoivat soida ja kaikki ihmiset matkustajakodissa lähtivät etsimään suojaa kuka mistäkin.

– Isä oli kovin väsynyt ja olisi halunnut jäädä matkustajakotiin. ”Ei lähetä, jäähään tänne”, hän pyysi äidiltä, Hiitiö kertoo.

Äidillä oli kuitenkin aavistus, joka ei hellittänyt, eikä hän antanut periksi, vaan pakotti isän lähtemään.

– Äiti kääri minut vaaleanpunaiseen pupuvilttiin ja alkoi pukea isälle manttelia päälle. Menimme rautatieaseman läheiseen aalloppiin (radan alitse kulkeva jokitunneli) suojaan.

Pommit putoilivat, multakokareet lentelivät ja ihmiset itkivät. Jossain joku rukoili hiljaa itsekseen. Vaara ohi merkkiäänen jälkeen ihmiset lähtivät kohti matkustajakotia. Kaikki olivat säilyneet hengissä, mutta perillä odotti karu yllätys.

– Kun saavuimme matkustajakodille, oli talon paikalla vain iso kuoppa. Matkustajakoti oli saanut täysosuman.

Lisää läheltä piti- tilanteita olisi kuitenkin vielä tulossa.

[br]

[br]

Pelko aina mukana

Elettiin kylmintä talvea miesmuistiin ja perheellä alkoi tulla jo hätä. Mihin nyt?

– Isän asetoveri oli antanut kotinsa avaimet isälle, jotta tarvittaessa voisimme mennä sinne. Hänen perheensä oli jo lähtenyt evakkoon, Hiitiö selittää.

– Isän piti palata asemapaikalleen, joten äiti lähti minua ja tavaranrippeitä kantaen etsimään kyseistä taloa. Talo löytyi ja reissussa mukana ollut mummo sai tulen hellaan, jotta kylmillään ollut talo saatiin lämpenemään.  Illalla olin alkanut kitistä nälästä.

Perhe ei ollut syönyt koko päivänä ja ne matkustajakodin jouluruoatkin olivat lentäneet taivaan tuuliin. Mirjam-äiti muisti nähneensä matkalla kaupan. Hän kietaisi pikku-Salmen taas viltin sisään ja lähti kysymään, josko sieltä löytyisi perheelle jotain syötävää. Kaupan ovella häntä vastaan tullut nainen kuitenkin kertoi kauppiaan jo lähteneen. Äidin ei auttanut muu kuin lähteä takaisin talolle.

Talolle päästyään hän alkoi kohmeisin sormin etsimään avainta, joka putosi hankeen. Oli jo ilta, pilkkopimeää eikä avainta yrityksistä huolimatta löytynyt. Nyt äiti oli taivasalla pienen lapsen kanssa. Pakkasta oli jo 30 astetta.

Äiti lähti talsimaan takaisin kaupalle toivoen saavansa sieltä yösijan.

– Nuori rouva oli äärimmäisen ystävällinen. Hän sanoi, että hänellä oli ruokakin uunissa ja pahoitteli, ettei ollut aiemmin huomannut pyytää meitä jäämään, Hiitiö kertoo.

Pelko ei vieläkään hellittänyt.

– Nukkumaan kävimme päällysvaatteet päällä, koska pelkäsimme uutta pommitusta.

[br]

[br]

Suojelusenkeli matkassa jo toisen kerran

Seuraavana aamuna äiti lähti etsimään isää selvittääkseen, josko tämä tietäisi Savoon päin lähteviä junia – radanrakentajana Valtion Rautateillä työskennellyt Väinö-isä oli ammattinsa vuoksi komennettu pioneeriksi korjaamaan sodan runtelemia ratoja.

– Radan varressa äiti törmäsi sotilaaseen, joka kehotti kulkemaan rataa pitkin – radalta kun pääsisi nopeasti aalloppiin suojaan hälytyksen tullessa, Hiitiö muistuttaa.

Mirjam- äidin vaisto varoitti kuitenkin taas.

– Hänellä oli tunne, ettei radalle pidä mennä, eikä hän noudattanut kehotusta, vaan lähti tietä pitkin.

Mirjamin jonkin matkaa kuljettuaan hälytys tuli. Hän lähti kiiruhtamaan kohti aalloppia, mutta ei ehtinyt ajoissa. Iso pommikonelaivue lähestyi taivaalla ja Mirjam hyppäsi isoon ojaan mahalleen, parasta toivoen. Kovan jyskeen keskellä hän hautautui osin ilmassa lentävän mullan alle.

– Tilanteen rauhoituttua äiti nousi ojasta ja totesi olevansa ehjä. Hänelle tuli hätä, että mitä minulle ja nuorelle rouvalle on käynyt. Hän kiiruhti takaisin kaupalle, mutta meilläkin oli onneksi kaikki hyvin.

Mirjamin vaisto oli ollut oikeassa jälleen.

– Isä kertoi myöhemmin, että pommit olivat osuneet aallopin suuaukkojen molempiin päihin ja sulkeneet suuaukot. Sotilaat, isä mukaan lukien, olivat yrittäneet avata suuaukkoja tavalliset lapiot käsissään.

Vesi nousi kuitenkin nopeasti. Pelastajat kuulivat loukkoon jääneiden huudot, mutta vähiten äänet hiljenivät.

– He kaikki hukkuivat aalloppiin, Hiitiö kertoo hiljentyen.

Perheen äiti uskoi suojelusenkelin ohjanneen häntä päätöksissään tuona jouluna niin, että hän kuin ihmeen kaupalla selvisi vaarasta vaaraan. Talvisodan joulusta tulikin suvussa kerrottu jännittävä tarina, jonka Hiitiökin mummolassa ollessaan halusi kuulla aina vain uudestaan.

Tarina jäi elämään.

– Nyt kertomusta tuon joulun uskomattomista tapahtumista kuuntelee jo viides polvi.

Jutun pohjana ollut artikkeli (Salme Hiitiö: ”Talvisodan joulu”) on julkaistu Satakunnan Sotaveteraanin Joulu 2018- lehdessä. Lehti toimitetaan kaikille jäsenille. Jäseneksi pääset liittymään tästä.

[br]