Vihollisen puolelle jääneen Vilho Marttisen hengen pelasti Talvisodassa ensin vihollisen huolimattomuus ja sitten omien tarkkaavaisuus. Hänen ihmeellisen selviytymistarinansa jakaa tässä nyt hänen veljenpoikansa, Muhoksen Sotaveteraanit ry:n puheenjohtaja Pertti Marttinen.

[br]

Syksyllä 1939 ylimääräisten harjoitusten aikana Uomaalla suojajoukoksi koottu Erillinen Pataljoona 9 siirrettiin Salmin pitäjän rajakylään Käsnäselkään, jossa pataljoona rakensi puolustusasemia ja ryhmittyi taisteluvalmiuteen Petroskoihin johtavan tien varteen. Marraskuun viimeisenä päivänä klo 6.45 taivas repesi uinuvan kylän yllä. Tykistökeskitys jauhoi valkoisen kylämaiseman mustalle mullalle. 

Vihollisen 18. Divisioonan kärkirykmentti ylitti rajan ja eteni kolmen kilometrin päässä olevaan kylään. ErP 9 viivytti vihollista Uuksunjoelle, jonka lähellä olevassa Uomaan kylässä pataljoona pantiin 4. joulukuuta kuorma-autoihin ja siirrettiin Tolvajärvelle. Sinne oli muodostunut uhkaava tilanne vihollisen edettyä nopeasti Suojärveltä Tolvajärven maastoon. 

Koska autoja oli vähän, joutuivat sotilaat seisomaan keikkuvien autojen lavoilla toisistaan kiinni pitäen. Pakkasessa ja viimassa suoritettu matka Uomaalta Tolvajärvelle oli noin 120 kilometriä. Pataljoonassa taistelivat myös isäni Aleksi Marttinen sekä setäni Vilho Marttinen. 

[br]

[br]

Tolvajärveltä Aittojoelle 

Everstiluutnantti Aaro Pajarin komennuksessa olleet Jalkaväkirykmentti 16:n joukot mursivat rajulla vastaiskulla vihollisen hyökkäyshalut 12. joulukuuta käydyssä Tolvajärven taistelussa. Tämä talvisodan ensimmäinen suurvoitto valoi uskoa ja taistelutahtoa muillakin rintamaosilla taisteleviin joukko-osastoihin.  

Voittoisan taistelun jälkeen nyt everstiksi kohonneen Pajarin joukot hyökkäsivät kohti Suojärveä, nyt kärkipataljoonanaan ErP 9. Monien vaiheiden jälkeen rintama vakiintui Aittojoelle Suojärven tuntumaan. 

Isäni kaatui Tolvajärven taistelussa. Hänen vanhempi veljensä Vilho jatkoi ErP 9:n mukana  Ägläjärven taistelujen kautta Aittojoelle. Jokilinjan pohjoisella sivustalla sijaitsevasta taktisesti tärkeästä Viitavaarasta muodostui kova kiistakapula suomalaisten ja neuvostojoukkojen välille. Vaaran alue vaihtoi valtaajaa vähän väliä. 

[br]

[br]

Kohtalokas taistelu 

Viitavaaran rintamavastuu annettiin ErP 9:lle tammikuun alussa 1940. Vihollinen yritti useana päivänä vallata menettämänsä asemat takaisin, siinä kuitenkaan onnistumatta. Lopulta tammikuun 7. päivänä kovan tykistökeskityksen jälkeen neuvostojoukot saivat tungettua ErP 9:n Vegarusjoen länsipuolelle. Tämä taistelu oli koitua myös setäni Vilhon kohtaloksi. 

Vilho jäi taistelussa vaikeasti haavoittuneena vihollisen puolelle. Setäni kertoi tuosta kohtalokkaasta tapahtumasta ollessani vielä pojanvesseli. Vaikka tapahtumasta on kulunut jo seitsemän vuosikymmentä, setäni kertomus on säilynyt muistissani.  

Iltapäivän hämärtyessä alkoi ankara tykistökeskitys Viitavaaran asemiin. Puut pirstoutuivat poikki kranaattien osuessa niihin ja latvaosat humahtivat maahan. Taisteluhautojen ympäristöön jauhautui syviä kranaattikuoppia ja ilma tummui räjähdyssavun sekä leijuvan maapölyn myötä. Sitten tulipeite siirtyi asemien takamaastoon ja sadoista kurkuista lähtenyt uraa–huuto tavoitti puolustusasemat. 

Vilho nousi poteronsa pohjalta ja suuntasi kiväärinsä kohti kolmen sadan metrin päässä lähestyvää tummaa vihollismassaa. Kiivas ammunta täytti ilmatilan. Konekiväärien papatus sekoittui kivääritulen jatkuvaan paukkeeseen. Kohta siihen liittyivät myös konepistoolien rätisevät äänet. 

Omat kranaatinheittimet haarukoivat etumaastoa. Ajan kuluessa painostus kasvoi sietämättömäksi vihollisosastojen työntyessä kaatuneitten vihollisten tilalle. Tilanne alkoi olla toivoton. Vilho tempasi pystykorvan penkalta, nousi ampumahaudan reunalle ja lähti juoksemaan länteen päin. 

Hän ehti juosta pikkusen matkaa, kun etuviistossa vasemmalla räjähti kranaatti. Sokaiseva valo sammutti tajunnan ja raju ilmanpaine paiskasi Vilhon korpikuusen juurelle. 

[br]

[br]

Vihollislinjojen takana 

Tajunta palasi aamuyöllä ja haavoittunut sotilas alkoi aistia ympäristöään. Pilvetön tähtitaivas kaareutui holvina kranaattien repimän tantereen yllä. Ilmassa leijaili palaneen ruudin haju ja kiristyvä pakkanen napsahteli katkenneissa puissa. Vasen jalka oli tunnoton, rinnassa tuntui vihlova kipu. 

Läheltä kuului vieraita ääniä. Selällään makaava Vilho käänsi vaivalloisesti päätään. Lähistöllä paloi pieni nuotio, jonka ympärillä kymmenkunta sotilasta lämmitteli käsiään posmottaen äänekkäästi. Vilho tajusi jääneensä haavoittuneena ryssän puolelle. Äkkiä yksi sotilaista nousi lähestyen haavoittunutta. 

Vilho hivutti taskusta käsikranaatin käteensä jäykistyen liikkumattomaksi. Vihollissotilas seisahtui kymmenen metrin päähän tarpeilleen tarkkaillen samalla Vilhoa. Pelon ja jännityksen sekaisen tunteen vaikutuksesta rautavaippainen jääkylmä kranaatti tuntui lämpimältä Vilhon kädessä. Vihollinen katsoi suomalaisen sotilaan kaatuneeksi, koska käännähti toimituksen jälkeen ja palasi nuotiolle. Helpotuksen myötä sormet irtosivat kranaatin ympäriltä ja Vilho vaipui jälleen syvään tajuttomuuteen. 

Seuraavana aamuna Er.P 9 ja Er.P 10 valtasivat yhdessä tykistökeskityksen jälkeen takaisin Viitavaaran menetetyt asemat. Huoltoryhmä kokosi kentälle jääneitä kaatuneita kuorma-auton lavalle. Sinne nostettiin myös Vilho. Lääkintäalikersantti havahtui kuitenkin kesken tupakanpolton ja vilkaisi vielä lavalle miesten alkaessa nostaa perälautaa paikalleen, huomaten yhden ruumiin käden liikahtavan.

Yksi heistä olikin vielä elossa. 

Joukkosidontapaikan kautta Vilho kuljetettiin sotasairaalaan, jossa hänen tajuntansa vasta selkiintyi. 

[br]

[br]

Ihmeen kaupalla hengissä  

Sotasairaalassa todettiin ihmeen tapahtuneen.  Pakkasilma oli hidastanut verenkiertoa ja tyrehdyttänyt vuodot, mikä ilmeisesti pelasti haavoittuneen. Tutkimuksessa kranaatinsirpaleita löydettiin vasemman jalan lisäksi vielä keuhkoistakin. Sirpaleet saatiin poistettua, mutta keuhkon sirpaleita hän kantoi kuolemaansa asti. 

Setä toipui kohtalaisen hyvin ja osallistui eläinlääkintäjoukkueessa vielä jatkosotaankin, kunnes hänet kotiutettiin vammojensa takia. Elämänkumppaninsa Annin Vilho oli löytänyt synnyinkylästään jo ennen sotia ja sai viettää tämän kanssa kolmen vuosikymmenen ajan seesteistä perhe-elämää, ennen kuin sodan vaikea haavoittuminen uuvutti sotainvalidin.  

Vilho kutsuttiin viimeiseen iltahuutoonsa 69-vuotiaana, mutta elää niin hänen kahdeksan lapsen, heidän lastensa kuin meidän muiden perheenjäsenten muistoissa vielä pitkään.  

[br]   

[br]

PS. Lisää tositarinoita veteraaniemme ihmepelastumisia löydät sivuiltamme täältä:

• Kylmääkin kylmempi sota – Erkki Humalaisen ihmepelastuminen  
• Ruumiskasasta rautateille – Väinö Jaakonsaaren viime hetken pelastuminen     
• Syvärillä isä näki enkelin – korpraali Aleksanteri Mäenkosken sotapolku piti sisällään lukemattomia läheltä piti- tilanteita             

[br]

[br]

Teksti on alun perin julkaistu Talvisota80-teemaisessa Kenttäpostia-lehden numerossa 5/2019. Kuusi kertaa vuodessa ilmestyvä lehti toimitetaan kaikille jäsenille tai sen voi tilata vuosikertatilauksena  (15€). Jäseneksi pääset liittymään täällä,  pelkän lehden voit tilata täältä.