Kuun lopussa ensi-iltansa saa Markku Pölösen uusin elokuva Oma Maa, joka pitää sisällään monta veteraanityön kannalta kiinnostavaa ja ajankohtaista teemaa. Yksi näistä on naisten rooli sotavuosina ja etenkin niiden jälkeisissä vuosissa. He olivat niin korvaamaton osa maan jälleenrakennusta kuin rintamalta kotiin palanneiden, monella tapaa traumatisoituneiden miesten ainoa turvaverkko.

Tuohon aikaan ei mitään jälkihoitoa tunnettu, vaan senkin roolin ottivat vastaan kotirintaman naiset, samoin kuin monet iskut – fyysisetkin. Moni puoliso eli veteraaninsa rinnalla sotaa uudestaan vielä vuosikymmeniä aseiden vaikenemisen jälkeen, yksi painajainen kerrallaan.

Pölönen on suorastaan hämmästynyt siitä, ettei asiaa ole tuotu enemmän esiin. Hän uskoo naisten pakon sanelemana ottaman aktiivisemman roolin vaikuttaneen asenneilmapiirin muuttumiseen myös sodasta uudenlaiseen yhteiskuntaan palaavien miesten silmissä.

– Kyllä se miehellekin oli vaikeaa katsoa, kuinka naiset hoitivat lapset ja kodin ja tekivät vielä raskasta työtä siinä missä miehetkin. Kyllä täytyy aika tollo olla, ettei huomaa, että tällä ihmisellä on arvonsa, hän pohtii.

– En muista esimerkiksi oman isäni ikinä käyttäneen halventavaa ilmaisua naisesta.

[br]

[br]

Asutustoiminta pelasti monta

Ainon ja sodassa vammautuneen Veikon rakkaustarinaan nivoutuva juoni käsittelee itse sodan sijan sen jälkeisiä vuosia, joihin sota heitti varjonsa. Sotavuosien haavat, niin fyysiset kuin henkiset, olivat syvät.

Taustana tarinalle toimii valtion harjoittama asutustoiminta, jonka puitteissa säädetyn lainsäädännön, avustusten ja lainojen turvin tarjottiin asutustiloja niin luovutetuilta alueilta paenneelle siirtoväelle kuin (perheellisille) sotainvalideille ja -veteraaneille.

Se, että asutustoiminta sujui niin hyvin, oli vanhan suomalaisen byrokratian voitto, Pölönen nauraa.

Asutustoiminnan ansiosta Pölösen mukaan säästyttiin paljolta.

– Eivät kaikki päässeet kiinni elämään sodasta paluun jälkeen. Hirveästi oli irtonaista porukkaa, mutta mikä oli erikoista, on se, että sodan jälkeen oli työpakko. Jos löydettiin ihminen, jolta puuttui paperit tai joku, jolla oli paperit, muttei työtä – se pantiin töihin! 

Esimerkiksi Helsingissä oli 1960-luvulla alkoholisoituneita sotaveteraaneja sillanaluset ja puistonpenkit täynnä, muistuttaa Pölönen.

– Kuva olisi ollut koko valtakunnan alueella sama, ellei asutustoimintaa olisi järjestetty niin hienosti. Se säilytti yhteiskuntarauhan ja palautti ihmiset töihin.

Moni turvautui selviytymiskeinonaan alkoholiin, mikä on Pölösen mukaan kaksipiippuinen asia.

– Alkoholi oli lähestulkoon ainoa syy, miksi jotkut epäonnistuivat näillä asutustiloilla. Mutta ilman viinaa sodasta tulleet miehet olisivat tappaneet itsensä huomattavasti useammin, elleivät olisi ottaneet viinaa aseveljien kanssa ja siinä humalatilassa itkeneet ja kertoneet niitä tarinoita toisilleen. Jonkinlaista terapiaa se kuitenkin oli.

Jo elokuviensa taustatyön myötä Pölönen on saanut kuulla mieleenpainuvia tarinoita sodan kokeneilta ihmisiltä. Yksi heistä on lieksalainen Lyyli Turunen.

– Lyyli kertoi, kuinka hänen ollessaan vielä pikkutyttö he lähtivät Talvisotaa pakoon. Hän juoksi reen perässä, kun kaikki eivät mahtuneet kyytiin. Juuri kun he olivat saaneet kotisillan ylitettyä, pioneerit räjäyttivät sen heidän takanaan. Reessä ollut pikkusisko palellutti itsensä ja kuoli vähän myöhemmin. Sitä Lyyli yhä, yli 90-vuotiaanakin, itki.

Suomalaisten kokemukset sodasta ovat kuitenkin usein myös tarinoita uskomattomasta sitkeydestä.

– Jatkosodan lopussa hän oli muutaman muun teinin kanssa kuljettanut 50-päisen lehmälauman Karjalasta Pohjanmaalle. Jalan. On se ollut melkoinen roadtrip!

[br]

Meidän kaikkien tarina

Pölönen pohtii reaktioita, joita on elokuvan ennakkonäytösten yleisössä nähnyt.

– Kyyneleet valuvat, mutta silti hymyillään. Olen ajatellut sen niin, että mikä valtava tarinointiin ja tunteiden voima on siinä, että 450 000 ihmistä tulee (menetetyiltä alueilta) ja niillä kaikilla on tarina. Siitä se nivoutuu kaikkien tuntemaksi perhetarinaksi, jota kerrotaan ja toistetaan perhejuhlissa. Pikkuhiljaa se hioutuu ja saa ajan saatossa fiktionkin piirteitä. Kun se elokuva sitten hipaiseekaan sitä aiheistoa kuvineen, on se vähän niin kuin koteloitunut tunne; niin kuin sirpale, joka on koteloitunut elimistöön, hän jatkaa elokuvan sotainvalidin vammoihin viitaten.

– Se tarina on niin yhteinen. Kaikilla vähän erilainen, mutta kuitenkin samanlainen. Se on suuri koteloitunut tunne, joka siellä vaikuttaa.

Voiko tehdä romanttista elokuvaa, joka ei ole imelä? Tämä on kysymys, jota Pölönen joutui kysymään itseltään.

– Tämä on rakkauselokuva sen takia, että kuvaa sellaista erityistä rakkautta, mikä on sekoitus intohimoa, työtoveruutta ja kohtalon yhteyttä, joka on nykyään vähän harvinaisempaa. Sitä, mitä tässä elokuvassa kuvataan, ei oikein saavuteta sillä, että polkee kuntopyörää rinnakkain salilla. Tässä se on niin kokonaisvaltainen: meidän maailma, meidän työ, meidän tulevaisuus… meidän oma maa.

Oma Maa elokuvateattereissa 26.10.

Lisää elokuvasta ja Pölösen näkemyksistä uusimmassa Sotaveteraani-lehdessä.

[br]

[br]

Älä unohda, että sivuiltamme löydät lisääkin sotaan suomalaisissa elokuvissa liittyviä juttuja:

• Taneli Mäkelä: ”Talvisota oli minulle enemmän kuin pelkkä duuni”

• Tragediaa kameran edessä ja takana – suomalaisen elokuvan sotavuodet

• Talvisota-elokuvaankin ikuistetun Haaviston korsun tuplatragedia

• Vaietuista muistoista valkokankaalle – sisarusten löytöretki kaatuneen isoisänsä vaiheisiin sai huiman lopun

• Aino-elokuva on sotaan sijoittuva rakkaustarina