Sodanaikainen kirjeenvaihto ikuisti isovanhempieni poikkeukselliset kokemukset meille jälkipolville, iloitsee veteraaniliittojen Kenttäpostia-lehdessä tarinansa kertonut riihimäkeläinen Nikolai Ylirotu.

[br]

[br]

Isovanhempieni tilan päärakennuksen palamisen myötä vuonna 1997 tuhoutui paljon henkilöhistoriaa useassa sukupolvessa. Yksi palossa säilyneistä aarteista oli isovanhempieni Armas ja Rauni Simolan kirjeenvaihto sota-ajalta. 

Isoisäni Armas palveli tykistössä aliupseerina, ensin huollon tehtävissä ja sodan loppuvaiheessa myös tykinjohtajana, varsinaisen tykinjohtajan haavoituttua. Armas oli innokas kirjoittaja ja niinpä kirjeitä ja kortteja lähetettiin vuosien 1939 ja 1944 välisenä aikana yli viisisataa.  

Nykyisin pidämme yhteyttä sukulaisiimme ja ystäviimme sekä työelämässä asiakkaisiimme sähköisesti. Laitamme sähköpostin ja avaamme Teamsilla videoyhteyden. Viestintä tapahtuu tässä ja nyt. Se luodaan nopeasti ja se myös häviää historian hämärään yhtä nopeasti kuin se syntyikin. 

Ehkä voimme olla iloisia, ettei Armaksella ja Raunilla ollut aikoinaan sähköpostia ja videopalveluita. Armaksen asemapaikoissa, korsussa, junassa ja linja-autossa kirjoittamat kirjeet syntyivät pohtimisen ja harkinnan kautta ja jäivät elämään meille kuvauksena isovanhempiemme ajasta ja samalla ajasta, jolloin Suomi taisteli olemassaolostaan.  

[br]

[br]

Tunteita laidasta laitaan 

Lukiessani kirjeitä välillä itkin, välillä hymyilin. Niin paljon niihin oli ladattu elämää. Kirjeet käsittelivät sotilaselämää sen eri muodoissa. Siirtymistä, asettumista, elämää ja sen sattumuksia rintamalla ja taas lähtemistä uusiin asemiin.  

Ensimmäisessä säilyneessä kirjeessä 27.12.1939 Armas kuvailee saapumista uusiin majoitustiloihin jouluksi. Olen täällä taas ”kotona”. 

Armas kuvailee uuden ”kotinsa” tilojen puhtautta ja kiittelee lottien koristelemaa joulukuusta tuntemattoman sotilaan lahjoineen. Kirjeen mieleenpainuvin kohta on hyvin tyypillinen kirjoittajalle.  

Joukkueen miehet saivat miltei poikkeuksetta paketin. Kieltäydyin ottamasta itse koska  mielestäni oli sopivampaa katsella sitä iloa kun jonkun ilman jääneen surullista  katsetta. ( 27.12.1939) 

Jos palveluspaikka oli ”koti”, niin oma joukko ja sen palvelustoverit olivat ”perhe”. 

Terveisiä koko ”perheeltämme”. Kiusottelimme Vuorisen kanssa Salmista kun on  häämatkalta palattuaan niin totinen. Jäi nuorikko kait Helsinkiin itkemään… Koitamme saada pojan jättämään turhat surut pois kun niille ei kuitenkaan mitään voi ja parhain lääke on kuitenkin työ ja touhu… ( 10.3.1940) 

Kirjeissä kuvastui välillä myös sodan tuoma epävarmuus. Miten käy pienen Suomen, mitä tulevaisuus tuo tullessaan.  

En nyt osaa kirjoittaa enempää mutta jatkan pian uudestaan. Ajatukset ovat vakavat enkä osaa muuten kuin päättää virren säkeihin: ”Oi Herra siunaa Suomen kansaa, suo sille runsas arvosi – ” ( 9.4.1944) 

Säkeen lainaus ei ole mitenkään poikkeuksellinen. Luojan varjelus ja suojelus tulevat kirjeissä usein esille. Epävarmoina aikoina turvaa haetaan korkeimmasta – onkin sanottu, ettei juoksuhaudoissa ollut ateisteja.  

[br]

[br]

Kotiväestä kannettiin huolta rintamallakin 

Itseensä kohdistuvaa huolta tulevaisuudesta, epävarmuutta tai pelkoa ei Armas tuo sotavuosien aikana kovinkaan paljoa kirjeissä esille, mikä on ymmärrettävää: miksi lisätä perheen tuskaa ja epävarmuutta. Kuvaukset rintamalta ovat ennemminkin Armakselle tyypillisen pohtivia ja toteavia. 

Vaikeaa oli tottua sodan ”sinfoniaan” mutta ihmeen pian sen ääniin hermosto tottuu…  Tänään se jo alkoi olla tuttua. ( 27.6.1944) 

Sodan lisäksi kirjeissä kuvastui huolehtiminen omasta perheestä. Armas oli ison talon isäntä ja tuore isä. Enoni Martti, esikoinen, oli syntynyt muutamaa kuukautta ennen sotaan lähtöä. Eli huoli vaimon ja lapsen hyvinvoinnista oli suuri. 

Muista nyt vaan pitää omastasi ja pian terveydestä hyvää huolta. Jos vaan ehditte niin kudota itsellesi ja pojalle paksuja villasukkia ja pidä myös niitä itse. ( 15.2.1940) 

Talon isäntänä huoli oli myös talon elämän jatkumisesta. Ohjeet olivat hyvinkin konkreettisia, eläintenpidosta maanviljelyyn. 

Ovatko porsaat hyvin kasvaneet. Niistä kai toisen myyt. Entä onko emäsika jo astutettu. Olisi hyvä jos sen asian saisit hoidetuksi. 

Aikanaan sota loppui ja Armas kotiutui. Lapin sotaan hän ei joutunut, vaan lähti kotiuttamisen jälkeen sotilasvaatteet päällään kohti Kyröä ja Mäenpäätä, missä teki vaimonsa Raunin kanssa elämäntyönsä maata viljellen ja moniin yhteiskunnallisiin tehtäviin osallistuen. 

Itse en koskaan isoisääni tavannut, sillä hän menehtyi syöpään 1960-luvun alussa. Aikalaiskuvauksissa – ja myös sodanajan kirjeissä – välittyy kuva rauhallisesta ja hyvin ihmisläheisestä ihmisestä, joka suhtautui työhönsä, kuten sotaankin: tehtävänä, joka tuli hoitaa. 

[br]

Kenttäpostista löydät sivuiltamme lisääkin juttua:

• Rakkauskirjeistä ruoka-apuun ja rahalähetyksiin – sotavuosina yli miljardi lähetystä kuljettanut kenttäposti on kriisiajan logistiikan ihme 

• Miesten joutuessa rintamalle tuli Kosti Rasinperästä 8-vuotiaana perheen pää: ”Tein ne työt, mitä miesten kuului tehdä” 

• Kenttäpostin vastaanottajan etsinnällä onnellinen loppu: sotamies Matilainen löytyi!

[br]

[br]

Teksti on alun perin julkaistu Kenttäpostia-lehden Kotirintama- teemaisessa numerossa 5&6/2020. Kuusi kertaa vuodessa ilmestyvä lehti toimitetaan kaikille jäsenille tai sen voi tilata vuosikertatilauksena (15€). Jäseneksi pääset liittymään tästä.