”Kyllä ne oli jänkäjääkärit, jotka vihollisen Ihantalassa 1944 pysäyttivät” – 101-vuotias Matti Aitto-oja, JR 12:n veteraaneista viimeinen, on poissa

18.6.2021 ”Kyllä ne oli jänkäjääkärit, jotka vihollisen Ihantalassa 1944 pysäyttivät” – 101-vuotias Matti Aitto-oja, JR 12:n veteraaneista viimeinen, on poissa

Kemiläisveteraani Matti Aitto-oja vietti juuri 101-vuotispäiväänsä (kuva: Nina Yliruikka)

Moni pohjoisen mies lähti Jatkosotaan Jänkäjääkäreiksi kutsutun Jalkaväkirykmentti 12 riveissä. Heidän Jatkosodan aikainen taipaleensa muodostui varsin pitkäksi, raskaaksi ja erikoislaatuiseksi siinä mielessä, että he joutuivat taistelemaan pitkän rintamamme monilla suunnilla. Sodan ollessa syksyllä 1944 monien muiden rykmenttien osalta oli jo ohi, lähetettiin jänkäjääkärit Pohjois-Suomeen vielä taistelemaan entisiä aseveljiään saksalaisia vastaan. Näiltä ajoilta on jäänyt elämään erään jänkäjääkärin tokaisu: liity JR 12:een, niin näet maailmaa.”

Eräiden arvioiden mukaan rykmentin kirjojen kautta kulki kaikkiaan jopa 7000 miestä, kun mukaan otetaan mukaan 1942 kotiutetut, heidän tilalleen tulleet täydennysmiehet sekä kertaalleen (tai useampaan kertaan) haavoittuneet, palvelukseen palanneet miehet. Kaikkiaan rykmentin tappiot olivat liki 5 000: 1197 kaatunutta, ja arviolta 3780 haavoittunutta.

Tämän jutun oli tarkoitus olla kertomus jänkäjääkäreistä viimeisestä, vähän aikaa sitten 101-vuotispäiväänsä Oulussa viettäneestä Matti Aitto-ojasta. Se oli tarkoitus julkaista heinäkuussa, jolloin Ihantalan tuhoisia taisteluita käytiin. Suunniteltu aikataulu meni kuitenkin juuri uusiksi saatuamme viestin Aitto-ojan perheeltä.

Jänkäjääkäreistä viimeinenkin on nyt poissa.

Jo Talvisotaan vapaaehtoiseksi yrittänyt veteraani pääsi vihdoin aloittamaan varusmiespalveluksensa maaliskuussa 1940, muttei vielä tuolloin todellakaan osannut odottaa, että aika armeijan harmaissa vierähtäisi niinkin pitkäksi.


JR 12:n sotapolku oli pitkä ja poikkeuksellinen (lisätietoa kuvaa klikkaamalla)

Kemissä kasvanut

Aitto-oja syntyi Muhoksella.

– Se oli muistaakseni Muhosjokivarressa semmoinen pikkuinen mökki, koulun aidan takana. Minun vanhemmalla veljellä, joka kävi sitä koulua, oli lyhyt matka kouluun, kertoo hän Tammenlehvän Perinneliiton ”Veteraanit kertovat”- sarjaan antamassaan videohaastattelussa.

Hänen ollessaan pieni, muutti perhe Kemiin, josta tuli hänen kotinsa pitkäksi aikaa. Työnteon hän aloitti jo 14-vuotiaana lehdenjakajana. Syksyllä 1939 hän oli edennyt paikallisen kirjapainon painajaksi. Talvisodan syttyessä, olisi mieli tehnyt liittyä taistoon itsekin – paperin kantaminen varastosta liki 40 asteen pakkasessa ei nuorukaista olisi enää kiinnostanut.

Nuorena kersanttina

– Sanoin etten jaksa, vaan lähden armeijaan, mutta Kansanhuoltolautakunnan puheenjohtaja kirjoitti tammikuussa 1940 todistukseen ”Häntä ei voida korvata”. Kun tuli kutsuntamääräys ja menin lääkärintarkistukseen, niin en näyttänyt sitä paperia eikä lykkäystä tullut, hän kertoo ilkikurisesti hymyillen.

Varusmiespalveluksen aloittaminen kuitenkin viivästyi.

– Se meni niin pitkään, että 13. maaliskuuta tuli se välirauha. Kaksi viikkoa sen jälkeen alkoi Raudaskylän kristillisellä opistolla alokaskoulutus. Juhannuksena 1941 alkoi marssi itärajaa kohti, mutta eihän me päästy tielle, kun saksalaiset valtasi ne. Me saatiin ojanpohjia kävellä. Ei siellä mitään marssirivistöjä pystynyt pitämään! Siellä ne sakemannit auton lavalla soittelivat haitaria ja lauloivat- ihan kuin olisivat olleet menossa juhliin, hän hymähtää.

– Hautakylässä meille jaettiin seitsemän vuorokauden sissipakkaus, kypärät, kaasunaamari ja kenttälapio vyölle, sitä roinaa oli niin paljon, että mietittiin, että mitenkähän sitä jaksaa kaiken kuljettaa. Ohjeeksi saatiin, että ”tuosta vaan suoraan itää kohti soita pitkin”. Ja siitä lähdettiin jänkiä pitkin painamaan.


JR 12 ohimarssilla Taivalalaisessa lokakuussa 1942

Pelon kanssa on opittava elämään

Pohjoisessa, Sallan suunnalla, Suomen joukot hyökkäsivät itään päin yhdessä tuekseen saamien saksalaisten kanssa. Valtakunnanraja ylitettiin heinäkuun ensimmäisenä päivänä. Aamuneljältä tuli ensimmäinen viholliskosketus.

JR 12:n vaiheista on tehty kirjakin

– Silloin räsähti. Sitten sain yllätyksekseni kuulla, että Ruonalan Taavi, tiernapoikakaveri kouluajoilta oli kaatunut. Silloin ajattelin, että saa nähdä, mitä tästä tulee. Ja aloin vähän pelkäämään, että ei tästä taida ihan hengissä selvitäkään.

Ja sitä pelkoa kokivat kaikki.

– Siellä joku upseeri pelkäsi niin, ettei pystynyt johtamaan ollenkaan. Sitä me vähän halveksittiin, että ei sillä lailla voi, muisteli Aitto-oja myöhemmin Iltasanomien 100 tarinaa sodasta-sarjassa.

Pelon kanssa oli kuitenkin pakko oppia elämään.

– Kyllähän ihminen pelkää, mutta se pelko pitää voittaa. Sitä puhui yksi komentajakin: että kyllä hänkin pelkää, mutta se pelko pitää voittaa, että pystyy vastaiskuihin.

Vähitellen siihenkin tottuu, hän sanoo nyt.

– Kaiken ihminen kestää. Sota on sellaista, että jompikumpi kuolee, hän toteaa.

Ylimielisyyttä tai uhoa ei vakavan veteraanin sanoissa tai katseessa ole pätkääkään. Sota on jotain, jota hänkään ei toivoisi kenenkään joutuvan kokemaan.


Sallan-Kantalahden maantie lähellä Voittojokea, jossa käytyihin taisteluihin Aitto-Oja osallistui syyskuussa 1941

Kesän 1944 torjuntataistelut

Porokylässä suoritettiin joukkojen täydennys, koulutus ja aliupseerikoulu, hän kertoo.

– Lyhyessä ajassa, että saatiin täysi porukka. Taisi olla helmikuussa 1943. Sitten junaan ja vietiin Äänisen rannalle, Sungunniemelle. Sieltä marssittiin Käppäselkään ja sieltä Karhumäen itäpuolelle ja sieltä vähitellen Vienan kanavalle. Ja siellä me oltiin kesäkuuhun 1944, kun sieltä tuli sitten äkkilähtö Kannakselle.

Mm. tuolloin SAK:n puheenjohtajana toiminut Eero A. Wuori varoitteli suurhyökkäyksen todennäköisyydestä

Kesäkuun 9. päivänä Karjalan Kannaksella alkanut Puna-armeijan suurhyökkäys tuli suomalaisille yllätyksenä, vaikka siitä oltiin varoiteltu ay-liikkeenkin taholta. Ylipäällikkö Mannerheimkin oli kiirehtinyt Kannaksen linnoitustöitä, muttei vielä kuukausi aikaisemmin pitänyt vihollisen suurhyökkäystä ”ajankohtaisena”.

Puna-armeija oli lyönyt suunnitelmat lukkoon huhtikuussa ja aloittanut joukkojensa siirron Kannakselle toukokuun 22. päivä. Sitä edeltäneet viikot on omistettu ankaralle valmistautumiselle: tiedustelutietojen perusteella Leningradin lounaispuolelle on jopa rakennettu täysin suomalaisten pääasemaa vastaava harjoitusmaasto, jossa iskuosastojen hyökkäyksiä on valmisteltu. Ilmavoimien neljä päivää myöhemmin aloittamilta tiedustelulennoilta peräisin olevissa valokuvissakin on näkyvissä hyökkäykseen selvästi viittaavia valmisteluja, mutta niihin ei ymmärretä reagoida ajoissa. Kun hyökkäys sitten 9.6. alkoi, olivat seuraukset tuhoisat.

Pelkästään sitä seuranneena päivänä taisteluissa kaatui 800 sotilasta, mikä teki siitä koko sodan verisimmän päivän. Mannerheim itse kutsui kesäkuun 10. päivää ”Suomen sotahistorian mustaksi päiväksi.”

Jänkäjääkäri joutuivat keskelle yhä sodan tunnetuimmista taisteluista, kun ne loppukesästä komennettiin Ihantalaan. Paikat olivat kovat, mutta veljet selviytyivät kunnialla, Aitto-oja muistuttaa.

– Kyllä ne oli jänkäjääkärit, jotka pysäyttivät venäläisen Ihantalan Pyöräkankaalla heinäkuussa 1944.


Etulinjaa JR 12:n lohkolla Ihantalassa heinäkuussa 1944

Yksi sota päättyy, toinen alkaa

Siinä vaiheessa porukka alkoi olla jo harvaa, Aitto-oja kertoo.

Rivejä oli Suomen rintamilla harventaneet paitsi taisteluissa koetut raskaat tappiot, myös joidenkin arvioiden mukaan ”liki epidemiaksi” yltynyt rintamakarkuruus.

JR 12:n I Pataljoonan komentaja majuri Suurkari poteron aukolla Ihantalan Pyöräkankaalla elokuussa 1944 (Kuva: SA-kuva)

– Pojat alkoivat miettiä, että pitäisikö heidänkin lähteä. I Pataljoonan komentaja Antti Suurkari tuli sinne, käveli pistoolin kanssa poterolta poterolle, ja sanoi, että ”älkää nousko. Jos te nyt nousette, niin meillä on Suomenlahti edessä. Nyt on ratkaisevat hetket.” Ja niin ne pojat jäi.

Kannaksen ryhmän komentajana toimi tuolloin kenraali K.L. Oesch.

– Hän vaati, että hänen pöydällään, aamulla kello seitsemän, on oltava jokaisen pataljoonan, rykmentin ja divisioonan taisteluvahvuus, että hän näkee sen tilanteen heti aamulla ja pystyy järjestämään täydennysjoukkoja ja muuta. Ja minun tehtäväksi tuli tämä. Vaikeuteni oli siinä, että minä en niitä saanut. Minun piti itse niitä käydä hakemassa komppanioista. Se oli vaarallista hommaa, mutta mikä on käsky annettu, niin se on vain yritettävä hoitaa.

Tätä hän teki, kunnes hänen joukkonsa pääsivät levolle.

– Sainhan minä siitä sitten 4.9. rauhantekopäivänä yhden natsan lisää ja olin sitten ylikessu. Ei tarvinnut enää kantaväkeäkään pelkää, kun ne olivat halveksien sanoneet, etteivät rupea tuommoiselle kessulle mitään tilastoja tekemään, hän nauraa.

3.9. hänen joukko-osastonsa määrättiin asemalle.

– Lyötiin vaunuihin ja junaan ja 4. päivä aamulla lähdettiin kohti Kontiomäkeä.

Edessä olisi uusi sota, uudella vihollisella.

– Meitähän nauratti, että ”saksalaiset aseveljet, eihän meillä nyt mitään kahinoita tule!”

Yöksi päästiin Kuhmoon.

– Komentaja tuli onnittelemaan ja kysymään, että ”milläs me liimataan tuo natsa?” Minä arvasin heti, mitä se tarkoittaa, hän virnistää.

– Joku poika tuli lomilta pöytäviinapullon kanssa ja se korkattiin siinä. Minulla oli kirjurina korpraali Juha Nevalainen ja Juha loukkaantui siitä, että kun minä sille pöytäviinapullosta tarjosin, niin sanoin, että ”Nevalaiselta minä ottaisin tuon korpinnatsankin pois!” Se siitä suuttui ja kuule hävitti, poltti kaikki muistiinpanot. Niitä oli kauhea pino, jokaiselta päivältä. Poltti kaikki!


JR 12:n miehiä panssarinyrkkeineen sekä tuhottu vihollisen hyökkäysvaunu (kuva: SA-kuva)

Venäläisten valvova silmä

Alkuun saksalaisjoukkojen vetäytyminen Suomesta sujui yhdessä Suomen kanssa sovitun suunnitelman mukaisesti.

Aitto-ojankin oli vaikea uskoa, että entisestä aseveljestä Saksasta oli tullut vihollinen (kuva: SA-kuva)

– Minä jo ajattelin, kun me lähdettiin Kuhmosta kävelemään niiden saksalaisten perässä, että saksalaisupseerien kanssa oli sovittu, että mitkä sillat miinoitetaan ja että pidetään sen verran taukoa, että aikaa vaikka niiden purkamiseen, jos halutaan, taikka kierretään ne. Ne antoivat meille kartatkin.

Tämä ei kuitenkaan jäänyt itänaapurilta huomaamatta, joka vaati Suomea ottamaan tiukemman linjan ja aikataulun, missä pitäytymistä seurasivat tiukalla silmällä, kuten Aitto-ojakin sai henkilökohtaisesti kokea.

– Sitten muodostettiin Taisteluosasto Suurkari Kuhmossa ja siihen tuli vahvistuksia, kun ryssä oli tullut jo rajan yli! Sehän oli Haukiperän lossilla ryssät, kun me tultiin sinne. Olivat kahta puolta tietä. Me pysähdyttiin siihen, kysyttiin rykmentistä ja rykmentti soitti divisioonaan ja divisioonasta tuli esikuntapäällikkö ja joku muu neuvottelemaan ryssän divisioonan esikunnan kanssa, että saadaan marssia heidän joukkojensa läpi. Sinänsä ihan hienosti sovittu, mutta hehän olivat tavallaan luvattomalla tiellä. Vaan eihän ne ryssät sellaisesta välitä, hymähtää.


Se, miten saksalaiset tuhosivat Lapin, ei saa Aitto-ojalta mitään ymmärrystä

Kulkuluvan saatuaan pojat marssivat Ranualle, mistä matkaa jatkettiin seuraavana aamuna saksalaisten tiedustelukoneiden kaarrellessa päällä.

– Siinä joku arvuutteli, että sieltä voi tulla Stukat hyökkäämään. Suurkari sanoi, että ei varmasti tule. Vähän ajan päästä tuli seitsemän Stukaa. Silloin me kaikki hajaannuttiin. Pudasjärvellä oli joku toinen porukka, joka avasi tulen. Siellä kaatui miestä molemmin puolin. Sen jälkeen se oli sotaa. Joukotkin oli vaihdettu. Saksalaiset olivat vaihtaneet kaikki pois täältä ja tuhoamisporukkaa tuli tilalle. Kun polttaa ja räjäyttää ja tuhoaa… se on ihan älytöntä hommaa. Siitä tuli sitten kerralla verivihollinen.

Aitto-ojan sotaa kesti vielä lokakuulle, jolloin hänet kotiutettiin Sodankylän Sattasessa.


Aitto-oja on myös tuttu näky Finnairin lentävän henkilökunnan vuosittaisilla rosvopaisteilla, joilla hän on käynyt jo 25 vuoden ajan (kuva: Nina Yliruikka)

Veljet ovat jo poissa

Tätä nykyä Aitto-oja asustaa Sotainvalidien Veljeskodissa, sillä Ihantalaan jäi monen aseveljen lisäksi myös osa hänen kuuloaan.

Itsekin seuran edustusjoukkueessa pelannut Aitto-Oja on tätä nykyä Kemin Palloseuran kunniajäsen

– Minut oli määrätty laskemaan Pyöräkankaalle taisteluvahvuuksia, kun venäläiset alkoivat pommittaa. Lensin montun pohjalle, enkä uskaltanut vähään aikaan liikahtaakaan. Kun sitten vihdoin raotin silmiäni ja katselin ympärilleni, huomasin, että ei tässä mitään hätää olekaan.

Sodan jälkeen Aitto-ojasta tuli myyntiedustaja. Vanhoista aseveljistä oli hyötyä, hän paljasti Kalevalle 90-vuotispäivänsä alla antamassaan haastattelussa.

– Minulla oli vanhoja sotakavereita vähän joka kaupassa. Puhuttiin paljon, mutta kauppaakin tehtiin. 1950-luvun alussa tein Suomen ennätyksen hetekojen myynnissä. Tilasin niitä vaunulasteittain!

Sotaveteraanitoiminnassa hän on ollut mukana aktiivisesti jo pitkään.

– Me jänkäjääkärit olimme tiivis porukka. Rivit ovat kuitenkin harvenneet ja veljiä on vuosien varrella saatettu viimeisille matkoille.

Pilke ei hurmaavan veteraanin silmäkulmasta ole hävinnyt minnekään, mutta hän myöntää, ettei ”aina itsekään oikein tahdo ymmärtää, mihin aika on mennyt.”

Yhden ison virstanpylvään hän saavutti viime vuonna, kun täyteen tuli kokonainen vuosisata. 100-vuotisjuhlatkin jouduttiin kuitenkin hänen harmikseen viettämään vallitsevasta koronatilanteesta johtuen tänä, joten tämän vuoden parantunut tilanne, jossa lapset pääsivät käymään vierailulla ihan kasvotusten, oli mieluinen.

– Monenlaisia mutkiakin on elämän varrelle mahtunut, mutta lopulta kaikki on järjestynyt mukavasti, päivänsankari kiittelee.


Leijonien avausvoitto oli mieluinen lisä syntymäpäivään (kuva: Nina Yliruikka)

Itsenäisyyden kallis hinta

Kukkien ja korttien lisäksi innokas urheilumies (sydän sykkii erityisesti Kemin Palloseuralle, jonka edustusjoukkueessa hän itsekin 1938-1954 pelasi) sai varsin mieluisan syntymäpäivälahjan myös Leijonilta, jonka 5-1 voittoon päättynyttä avausmatsia hän seurasi silmä kovana.

Vaikka aktiiviurheilijan päivät ovat hänelläkin jo takana, on hän koronankin aikana pyrkinyt pitämään huolta kunnostaan.

– Kuntosali on ollut toistaiseksi kiinni, mutta lihaskuntoharjoituksia, venyttelyjä ja kävelylenkkejä olen tehnyt.

Veteraanien hiihtokisoihin Aitto-oja osallistui vielä yli 90-vuotiaanakin.

– Jossain määrin isä haaveili ammattiurheilijan urasta, mutta sanoi, että viisi vuotta sodassa keskeytti sen. Liikunnan merkitystä ja sen fyysistä ja psyykkistä vaikutusta hän on korostanut meille lapsillekin. Lisäksi hän on toivonut, että me lapset opiskelisimme ja pärjäisimme elämässä, miettii tytär Leena Törmälä.

Sodassakin tuli kyllä käveltyä ja hiihdettyä paljon, hän muistaa isänsä kertoneen, samoin kuin sen, että ilman Suomen hevosia ei rintamalla olisi pärjätty. Varsinaisista sotakokemuksistaan hän on kertonut lapsilleen aikuisiällä.

– Isä kertoi, että hänellä oli muutamia läheltä piti- tilanteita ja on pohtinut sitä, kuinka pienestä kaikki on ollut kiinni ja kuinka hänelläkin on ollut tuuria matkassa. Kun sota oli ohi ja lähdettiin kohti kotia, niin piti kuulemma välttää teiden reunoja, koska viholliset olivat sijoittaneet sinne miinoja. Kun piti levätä, niin nojasi keskellä tietä aseeseen, sillä näki, kuinka moni meni levähtämään tien reunaan esimerkiksi puun alle eikä siitä enää noussut.


Leena Törmälä kertoo oppineensa isältään paljon

Jänkäjääkärien asevelihenki tuli tutuksi Leenallekin.

– Isä puhui usein heistä. He pitivät tiiviisti yhteyttä keskenään ja olivat yleensä aina paikalla isän syntymäpäivilläkin. Muistan lapsuudesta, että jos kävimme Lapissa tai Helsingissä, niin aina oli joku tuttu jossain, jota käytiin tervehtimässä ja isä kertoi, että kyseessä oli sotakaveri. Yksi yhteinen piirre näillä veteraaneilla oli: he olivat positiivisia, ottivat asiat rennosti ja auttoivat toinen toisiaan. Meilläkin kävi kylässä isän sotakavereita ja oli mielenkiintoista kuunnella heidän tarinoitaan sota-ajasta. Yllättäen siihen liittyi paljon naurua. Rintamalta oli siis myös hauskoja muistoja.

Nyt jälkikasvua on kertynyt kolmen lapsen, seitsemän lapsenlapsen ja kahden lapsenlapsenlapsen verran

– Sodan jälkeen isälle oli tärkeää saada perillisiä ja sitä kautta merkitystä elämään, tytär kertoo.

– Yritteliäisyyden ja asenteen siitä, että periksi ei anneta, olemme myös oppineet häneltä. Itse olen saanut voimaa isäni kokemuksista, jos on ollut elämässä haasteita. On ollut sen verran kovissa paikoissa, että omat haasteet elämässä niihin verrattuna ovat lillukanvarsia. Sen me lapset olemme kyllä oppineet, että itsenäisyys ei ole itsestäänselvyys ja veteraanit ovat maksaneet siitä kalliin hinnan.


Jänkäjääkäreiden viimeistä muistettiin hänen syntymäpäivänään monelta taholta (kuva: Nina Yliruikka)


PS. Joko luit Kannaksen verinen kesä 1944-juttusarjamme?

 

Jaa kirjoitus: