Harvoin tullaan miettineeksi, kuinka kovan hinnan sotavuosista maksoivat Suomen naiset.

Rintaman kauheuksia oli todistamassa Suomen sotavuosina noin 100 000 sotatoimialueilla palvellutta naista. Naispuolisia tunnuksen omaavia veteraaneja onkin Suomessa tänä vuonna jo enemmän kuin miespuolisia, vaan kovia uhrauksia vaadittiin myös kotirintaman naisilta.

[br]

[br]

Poikansa menettäneen äidit

Kymmenet tuhannet äidit jännittivät sydän syrjällään miestensä ja poikiensa kohtaloa. Kenttäpostin kautta saatuja pieniäkin elonmerkkejä vaalittiin aarteista kalleimpana eikä mitään pelätty niin paljoa, kuin pihaan kaartavaa autoa.

– Heti kun äiti näki kirkkoherran lähestyvän, hän tiesi, millä asialla sieltä tullaan, muisteli yksi  perheensä saamaa suru-uutista.

Suomi oli vielä tuohon aikaan pitkälti maanviljelyllä itsensä elättävä maa. Vaikka miehet olivatkin rintamalla, oli jonkun hoidettava maatilat ja muut kotirintaman työt. Tämä kaatui naisten niskaan. Jatkosodan vuosina apua tuli kahdesta lähteestä: valtion maaseudun työvoimapulaa lievittämään järjestämistä talkoista sekä maalaistaloihin sijoitetuista sotavangeista.

Monen perheen kohdalla läheiseksi tullut oma vanki paikkasi talon miesten jättämää aukkoa muutenkin kuin vain työvoiman osalta.

– Andreilla oli omat, suunnilleen minun ikäiseni tytöt kotona, joita hän kaipasi ja niin hän osasi huomioida minut; vain neljävuotiaan isäänsä ikävöivän lapsen, kertoo omista kokemuksistaan Ira Vihreälehdon Kunnes rauha heidät erotti -kirjaan haastateltu Riitta.

[br]

[br]

– En tiedä, miten olisin selvinnyt sodasta ilman häntä. Isä oli kaukana ja hänen puolestaan piti jatkuvasti pelätä. Kotona lomilla käydessä oli niin paljon hommaa, ettei häntä juuri pirtissä näkynyt. Nämä venäläiset olivat ainoat miehenkuvat mitä meillä oli.

Traagiseksi muodostui elämä monessa niistä perheistä, joissa poika katosi, eikä kotiin saatu hänen ruumistakaan. Epätietoisuus mahdollisti pienimpiinkin toivonrippeisiin takertumisen, mikä toisinaan tuotti tuloksiakin: palattiinhan sotavankeudesta vielä 1950-luvun puolellakin (kuusamolainen Unto Mursu esimerkiksi pääsi kotiin vasta 1957).

– Kun ei arkkuakaan ollut, niin äiti jäi tuijottamaan ulko-ovea loppuelämäkseen, toivoen, että joku päivä poika sittenkin palaisi, huokaisee yhden tällaisen perheen jälkeläinen.

[br]

[br]

Isänsä menettäneen sotaorvot

Noin 55 000 lasta jäi sotaorvoksi. Mm. heidän etujaan valvomaan keskittynyt Kaatuneitten Omaisten Liitto perustettiin heti sotien jälkeen, mutta julkiseen keskusteluun sotaorpojen kohtalo ja varsin kipeätkin kokemukset ovat nousseet vasta viime vuosina.

– Heti sodan jälkeen ei välttämättä haluta tai pystytä muistelemiseen, vaan sen aika tulee myöhemmin, sillä kivuliaiden kokemusten työstäminen vie aikansa, huomauttaa Juha Siltalan koostama, sodan inhimillisiä seurauksia tarkasteleva Ihminen sodassa- kirja ja muistuttaa, että aina se ei onnistu lainkaan.

[br]

[br]

Isän ikävä ei koskaan hellittänyt, vaan jätti jälkeensä olennaiseksi osaksi identiteettiä muodostuneen juurettomuuden, kertoo myös vuonna 2018 julkaistu Sotaorpous ja isän muisto- kirja.

– Vaikeinta oli monesti kestää ympäristön kylmäkiskoisuus. Tämä empatian puute saattoi ilmetä häpäisemisenä, nöyryyttämisenä ja kiusaamisena, kertoo kirjan toimittanut Sari Näre.

Etenkin tyttöjen kohdalla seurauksena oli usein Näreen ”lunastajaidentiteetiksi” nimittämä mentaliteetti, jossa muiden tarpeet jo varhain huomioimaan ja menetystä pelkäämään oppineet lapset pyrkivät lunastamaan oman olemassaolon oikeutuksensa suorittamalla ja muita auttamalla, omien tarpeiden tunnustamisen ja huomioimisen kustannuksella.

Traumaattisia lapsuudenkokemuksia sota jätti myös Ruotsiin ja Tanskaan lähetettyihin sotalapsiin.

Muutama vuosi sitten valmistunut tutkimus paljastaa tämän ylisukupolvisen trauman vaikuttavan jostain syystä nimenomaan tyttöihin: naispuolisten sotalasten tyttärillä on sen mukaan peräti viisinkertainen riski sairastua masennukseen.

[br]

[br]

Sotaleskeksi jääneet naiset

1940-luvulla naimisiin mentiin nykyistä enemmän ja nuorempina, joten suuri osa rintamalla olleista miehistä oli ehtinyt jo avioitua. Sotaleskien määrä nousi liki 30 000:een. Samoin kuin sotaorvoille, maksettiin sotaleskille pientä eläkettä, mutta elämiseen ei tämä ainoa valtion tuki riittänyt.

– Alentuneen rahanarvon takia ja milloin kyseessä on ansiotyöhön kykenemätön omainen, on se aivan riittämätön, huomautti Sotaleskien ja kaatuneitten omaisten huolto ry:n toimesta vuonna 1947 valmistunut 7.5-minuuttinen Kohti uutta elämää! – elokuva.

[br]

[br]

Edessä olikin varsin uudenlainen elämä: moni kotiäiti joutui perheensä elättääkseen hakeutumaan työelämään. Vuonna 1943 oli säädetty työhuoltolaki, joka takasi sotaleskien saamaan huoltoeläkkeeseen oikeutetuille ammattikoulutuksen, mikä mahdollisti lisätienestien hankkimisen eläkkeen tueksi.

Jotkut avioituivat uudestaan, mutta yhteiskunta – ja etenkin kirkko – teki sotaleskistä koko kansan uhrin ikoneita, melkeinpä odottaen näiden uhraavan oman loppuelämänsäkin sankarivainajansa muiston kunnioittamiselle.

”Älkää antako polun sankarihaudoille ruohottua”, heitä ohjeistettiin.

[br]

[br]

Aviomiestä vaille jääneet

Monet häät jäivät tanssimatta kokonaan, sillä sota vei mennessään huomattavan osan naimaiässä olleista miehistä.

Etenkin Talvisodassa joukko-osastot koottiin tyypillisesti saman alueen miehistä, minkä vuoksi kovien taistelujen tappioluettelot kurittivat poikkeuksellisen kovalla kädellä tiettyjen kylien väestöä. Yksi esimerkki on Nurmo, jonka pojista kaatui Talvisodan viimeisinä päivinä käydyissä taisteluissa liki puolet kaikista sotaan lähteneistä. Erityisen kohtalokkaaksi koitui Äyräpää. Yhteensä 89 nurmolaismiehestä palasi kotiin ehjänä vain 19.

Vuosien 1910 ja 1923 välillä syntyneistä ikäluokista menetettiin vähintään joka kymmenes mies. Kovimman uhrin Suomen sotavuosista maksoivat vuosina 1917, 1918 sekä 1920 syntyneet: noista ikäluokista menetettiin 16 prosenttia tai enemmän eli noin joka kuudes tuona vuonna syntynyt nuorukainen. Yhteensä sotavuodet veivät Suomelta noin kolmen kokonaisen ikäluokan verran miehiä. Suunnilleen saman verran miehiä haavoittui pysyvästi.

– Uhrin suuruutta korostaa vielä se, että henkensä antaneiden ja haavoittuneiden yleisin ikä oli vain 21 vuotta, aihetta tutkinut Juhani Snellman huomauttaa Sotaveteraani 1/2018- lehdessä.

Helsinkiläisveteraani Laina Tiainen tietää tämän omasta kokemuksesta.

– Nuoruudenrakastettuni Risto sanoi tulevansa juhannuksena lomillaan hakemaan minut kotoa, hän kertoo näyttäen helatorstaina 1944 saamaansa kuvaa.

– Mutta sitä juhannusta ei tullut. Meidän perheemme oli silloin joutunut evakkoon jo toista kertaa. Ja Risto, hän haavoittui ja menehtyi.

[br]

[br]

[br]

Teksti on alun perin julkaistu Naiset sodassa-teemaisessa Kenttäpostia-lehden numerossa 4/2019. Kuusi kertaa vuodessa ilmestyvä lehti toimitetaan kaikille jäsenille. Jäseneksi pääset liittymään tästä, pelkän lehden voit tilata täältä.