Suomen armeijan rinnalla palveli rintamalla kymmeniätuhansia suomenhevosia. Yksi niistä oli lappeenrantalaisen Paula Penttilän perheen Hulin-Pilkku, jonka tarinan Penttilä jakoi Kenttäpostia-lehdessä 3&4/2020.

[br]

[br]

Vuonna 1927 määrättiin isäni kotikylässä sotakelpoiseksi hevoseksi sekä kesä- ja talvikäyttöön muun muassa isoisäni tammat. Seuraavaan luetteloon vuodelta 1931 kirjattiin A-luokan hevoseksi sekä kesä- että talvikäyttöön sopivaksi isoisäni tummanruskea tamma, 1922 syntynyt Hulin-Pilkku. 

Nimensä se oli saanut sitä, että sen isä oli kantakirjaori Huli sekä siitä, että varsalla oli otsatukan alla pieni pilkku. Hulin-Pilkku oli ehtinyt varsoa isoisälläni kuudesti ennen talvisotaa. Syksyllä 1939 se palkittiin varsoineen Lappeen maatalousnäyttelyssä. 

[br]

[br]

Isoisän kertomaa 

Talvisodan alkaessa isoisälläni oli varsat mukaan lukien viisi hevosta, joten Hulin-Pilkulla oli vanhimpana kohtalo lähteä sotaan, ensin Viipuriin ja sieltä Karjalan Kannakselle. Isäni kertoi minulle myöhemmin isänsä tekemästä sotahevossopimuksesta ja hevosen luovuttamisesta sotaan seuraavasti: 

”Myöhään illalla syksyllä 1939 tultiin sanomaan, että hevonen on vietävä Säkkijärven Vilajoelle ja mukaan on otettava 50 kiloa heiniä. Meidän tammamme oli kantavana eikä se olisi joutanut mihinkään. Velimies lähti viemään sitä eikä hänellä ollut matkassa markkaakaan. Ensin nämä menivät ohjeen mukaisesti Vilajoelle ja sieltä edelleen Viipurin Rasalahteen. Sitten piti kiertää vielä Viipuri ympäri ja laittaa hevonen säilöön Viipurin toiselle puolelle”.  

Siellä isän velipoika oli tavannut tutun miehen.  

”Mies kysyi, että oletko sinä poikaparka saanut ruokaakaan täällä. Tämä kehotti velimiestä menemään syömään saunaan, missä oli lottien ruokavarasto. Velimies oli pyytänyt tutultaan rahaa, että pääsisi pois Viipurista.” 

Velimiestä ei kuitenkaan ollut alkanut kuulua kotiin eikä kukaan ollut häntä nähnytkään, joten veljesten isä lähti nuorella hevosella häntä vastaan, sillä hän oli vähän huolissaan Hulin-Pilkun pärjäämisestä. Vaikka viety hevosemme oli jo vanha, niin se saattoi pelästyä, kun autot ajoivat ohi. Tällöin oli pidettävä ohjakset tiukalla. Kotonakin se pelkäsi pressuja ym.  

”Velimies tuli linja-autolla kotiin ja kysyi äidiltä, että mihin isä meni. Äiti sanoi, että sinua vastaan. Niin velimies otti taksin ja lähti toisen pojan kanssa vuorostaan isäänsä vastaan. Tavatessaan he ottivat isältä hevosen, laittoivat tämän taksilla kotiin ja itse palasivat hevosella”, päättyi isän kertomus. 

[br]

[br]

Luopumisen hetki 

Keväällä, Talvisodan jälkeen, tuli tieto, että Hulin-Pilkku saataisiin takaisin, mutta siinä vaiheessa oli perheemme joutunut muiden karjalaisten tavoin lähtemään evakkoon, eikä niukoissa olossa ollut hevoselle paikkaa eikä rehujakaan. 

Näin ollen hevonen päätyi sotahevosten huutokauppaan Hämeenlinnaan, mistä se ostettiin jämsäläiselle maatilalle. Siellä isäni vanhempi veli kävi katsomassa varsomisen jälkeen Hulin-Pilkkua. 

Jossain Kannaksella se oli isän mukaan ollut. Sitä minä ihmettelen, että miten se on kestänyt tykkien jylinää, kun pelkäsi jo ohiajavia autojakin. Se on oletettavasti vaatinut hevosmieheltä paljon. Jälkensä sota jätti varmasti hevoseenkin. 

Perheeni joutuessa 1944 viimeiselle evakkomatkalleen kohti Merikarviaa, seurasi heidän mukanaan kaksi Hulin-Pilkun jälkeläistä. Kaksi oli ennen sotia myyty naapurikyliin. Hulin-Pilkun sodan jälkeisiä vaiheita en ole yrityksistäni huolimatta saanut selvitettyä, kun aikaa oli siinä vaiheessa mennyt jo niin kauan, etteivät uuden kotipaikan asukkaatkaan enää tienneet. Ei voi siis kuin arvailla, mutta hevonen oli rintamalta palatessaan jo 18-vuotias. 

Sen jälkeläisten suku sammui vuonna 1975 Hulin-Pilkun ”lapsenlapsenlapsen” Taru-ruunan jouduttua teuraaksi. Sen isänpuoleista sukua sen sijaan yhä Suomen raviradoilla. Ovat keränneet ihan merkittäviä saavutuksiakin! 

[br]

[br]

Millaista oli palvella maata yhdessä näiden nelijalkaisten sankareiden kanssa? Sen kertoo tämä hieno veteraanijuttu!

• Hevosmiehenäkin Jatkosodassa toiminut Soini Sainio: ”Kuolleita hevosia ei syöty – ne olivat kuin aseveljiä!”

[br]

[br]

Teksti on alun perin julkaistu Kenttäpostia-lehden Eläimet sodassa- teemaisessa numerossa 3&4/2020. Kuusi kertaa vuodessa ilmestyvä lehti toimitetaan kaikille jäsenille tai sen voi tilata vuosikertatilauksena (15€). Jäseneksi pääset liittymään tästä, pelkän lehden voit tilata täältä.