On monia veteraaneja, jotka eivät koskaan kertoneet sotakokemuksistaan. Jotkut eivät siihen pystyneet, toisilla taas ei ollut kuuntelijaa. Oululainen Raimo Mäenkoski pääsi kuulemaan isänsä kertomukset ja jakoi ne kanssamme viime vuonna ilmestyneessä Kenttäpostia-lehden ensimmäisessä numerossa.

[br]

[br]

Minulla oli onnekseni veteraani-isäni yhä eläessä mahdollisuus istua alas ja antaa hänen puhua. Mikäli lähipiirissäsi on yhä veteraaneja, kehotan tarttumaan tilaisuuteen, sillä kauaa ei aikaa enää ole.  

Isäni, korpraali Aleksanteri Mäenkoski palveli Jatkosodassa Jalkaväkirykmentti 50:ssä Kannaksella. Hengenlähtö oli lähellä monta kertaa ja sodan koettelemukset vaivasivat häntä loppuun saakka. 

[br]

[br]

Onnea matkassa 

Isä kävi Kannaksella vihollisen puolella useita kertoja partiossa. Useimmiten hän oli yksin, joskus mukana oli muitakin sotilaita kanssa. Onneksi näin, sillä ainakin kerran se pelasti hänen henkensä. 

Ollessaan partiossa hävisi hän yhtäkkiä näkyvistä. Muut huomasivat isän uponneen lumen peittämään lähteeseen. Toverit tulivat hätiin ja vaihtoivat läpeensä kastuneen isän kuiviin vaatteisiin, ettei hän olisi paleltunut. Isä pääsi kuin pääsikin palaamaan partion mukana takaisin omien puolelle, mutta tuosta kasteesta isä sai muistokseen reuman.  

Kerran hän oli partiossa yksin Pahalammen lähistöllä, kun huomasi suuren viholliskomppanian isohkolla peltoaukealla. Aukean reunassa oli kookas kivi, jonka suojaan isäni meni ja ampui konepistoolillaan hevosen selässä istuneen venäläisupseerin.  

Tämän jälkeen peltoaukealle jäi vielä noin sata venäläissotilasta, mutta sitten heidän piiskatykkinsä ampui laukauksen kohti kiveä, minkä seurauksena isä haavoittui. Polvesta törrötti iso sirpale, mutta koska hän oli liikkeellä yksin, ei hänellä ollut ketään muutakaan, johon turvautua. Hän rukoili Jumalaa auttamaan häntä ja sai lopulta kiskaistua sirpaleen irti ja sidottua itse haavansa.  

Tämän jälkeen hän lähti kohti omaa joukko-osastoaan, mutta ei päässyt perille saakka ennen kuin tajunta alkoi hämärtyä. Seuraava muistikuva isälläni oli se, että häntä osoitettiin konepistoolilla. Seuraavaksi hän kuuli kuitenkin kehotuksen ”alapas ryssä herätä”. Kyseessä olivatkin omat! Isä ilmoitti olevansa suomalainen, antoi joukko-osastotietonsa ja oli taas turvassa. 

Lisäksi isä osallistui taisteluihin Vadrusjärvellä, Isolla Kustrajärvellä, Ihantalassa ja Syvärillä, missä hänen sotapolkunsa dramaattiset käänteet vain jatkuivat. 

[br]

[br]

Vaisto pelastaa 

Syvärillä ollessaan isä valloitti yksin venäläisten bunkkerin. Hänen poteronsa lähellä oli toinenkin potero, jossa oli toinen nuori suomalaissotilas. Tämän nostaessa päätään kiinnitti se venäläisen tarkka-ampujan huomion, joka ampui hänet. Muutaman kerran sotilas ehti huokaista ”äiti, äiti”, ennen kuin menehtyi.  

Tästä sisuuntuneena isäni lähti juoksuun bunkkeria kohden, tarkka-ampujan häntä onneksi huomaamatta. Isä pääsi bunkkerin viereen, ampui hänet konepistoolillaan ja nousi bunkkerin katolle huutamaan joukkojaan apuun. Samalla bunkkerista tuli ulos 6-7 venäläissotilasta, jotka isä bunkkerin katolta ampui.  

Omien tultua apuun sai isä satikutia siitä, ettei yksinään saisi lähteä linjasta pois, mutta tuon nuoren sotilaan kohtalo oli saanut hänet niin raivoihinsa, ettei siinä enää säännötkään painaneet. 

Kesäkuussa 1944 isän joukko-osasto joutui mukaan Kannaksen taisteluihin Syvärillä, jossa oli todella käydä huonosti. Neljä päivää taisteluiden alkamisen jälkeen aamu valkeni 27.6. Pahalammin-Konkkalan maastossa hiljaisena. Liian hiljaisena.  

Venäläistä tykistöä tiedettiin olevan alueella runsaasti, joten niiden pahaa enteilevästä hiljaisuudesta miehet aavistelivat jotain suurempaa olevan tulossa. 

Noin 07.30 alkoi alueelle tulla pommikoneita, joita isän osastossa palvellut Pekka Tavi laski olleen ainakin 80 kappaletta. Miesten oli välittömästi heittäydyttävä mahalleen suojaan poteroihin. Isä oli jo ehtinyt yhteen poteroon toisen sotilaan kanssa, mutta päätti jostain syystä vaihtaa viime hetkellä. Toinen sotilas kysyi ihmeissään, miksi isä oli hyvää poteroa jättämässä, mutta isä ei enää ehtinyt vastata pommikoneiden ollessa jo ihan heidän päällään.  

En vieläkään tiedä, mikä se vaisto tai aavistus oli, mutta isän hengen se pelasti.  

Ensimmäinen potero sai täysosuman ja isän kanssa siitä turvaa hakenut sotilas sai surmansa. Läheiseen poteroon syöksyneen isän räjähdyspaineaalto lennätti 3-4 metrin matkan, aiheuttaen hänelle sirpalevammoja ympäri kehoja sekä ilmeisesti vakavan aivotärähdyksen.  

Tuossa vaiheessa isä oli vielä tajuissaan ja kertoi myöhemmin vaimolleen ja meille pojilleen nähneensä tuolla hetkellä Konkkalanvuoren rinteessä enkelin. Isä muisteli, että enkelillä ei ollut asetta, vaan hän oli levittänyt siipensä. Tuon näyn jälkeen hän menetti tajuntansa. 

Tavin kertoman mukaan isä vietiin joukkosidontapaikalle, missä hänen vammansa sidottiin. Omaan joukko-osastoon hän palasi vielä samana iltana, päätä myöten siteissä. Muiden sotilaiden mielestä isän paikka olisi ollut linjan sijaan sairaalassa, mutta isä ei antanut periksi.  

Kaksi päivää myöhemmin hän haavoittui uudestaan, tällä kertaa niin vaikeasti, että joutui kuukausiksi sairaalaan ja sen jälkeen vielä toipumislomalle. Sen jälkeen hänet siirrettiin Mikkelin Päämajaan vartiointitehtäviin ja lähetiksi niin Päämajan upseereille kuin ylipäällikkö Mannerheimille. 

[br]

[br]

Sodasta maksettiin kova hinta 

Vaikka selviytyikin rintamalta kaikkien noiden vuosien jälkeen kotiin hengissä, maksoi hän sodasta kovan hinnan myös henkilökohtaisesti.  

Hän oli kotoisin Miinalan kylästä Karjalasta, joka jäi Neuvostoliiton puolelle. Jottei siitä koituisi hyötyä viholliselle, joutui isä monien muiden lailla ennen pakoa sytyttämään oman kotinsa palamaan. Sodan jälkeen isä meni Elämäjärvelle, missä muu perhe oli häntä odottamassa.  

Sota jätti isäänkin jälkensä. Reuman lisäksi hän kantoi ja sirpaleiden jälkiä kehossaan koko loppuelämänsä. Kivut olivat kovat, mutta isä sinnitteli 94-vuotiaaksi. Kaksi vuotta sitten keväällä tuli viimein hänen aikansa mennä.  

[br]

PS. Lisää veteraaniemme kertomuksia läheltä piti-tilanteista ja ihmepelastumisista löydät sivuiltamme täältä:

• Kylmääkin kylmempi sota – Erkki Humalaisen ihmepelastuminen  
• Ruumiskasasta rautateille – Väinö Jaakonsaaren viime hetken pelastuminen       

[br]

[br]

Teksti on alun perin julkaistu Kenttäpostia-lehden numerossa 1/2019. Kuusi kertaa vuodessa ilmestyvä lehti toimitetaan kaikille jäsenille tai se on tilattavissa vuosikertatilauksena (15€). Jäseneksi pääset liittymään tästä, pelkän lehden voit tilata täältä.