Viime vuonna tuli kuluneeksi paitsi 80 vuotta Talvisodan syttymisestä, myös 30 vuotta Antti Tuurin samannimiseen romaaniin perustuvasta Pekka Parikan suurelokuvasta.

Pitkän linjan näyttelijä Taneli Mäkelä luonnehtii 30 vuoden takaista sotamies Martti Hakalan roolia unelmarooliksi monestakin syystä.

– Rahoitus oli tuolloin tiukalla, joten leffoja tehtiin silloin ylipäätään vähemmän kuin nyt ja minulla oli haave päästä tekemään leffoja kaiken muun näyttelijätyön lisäksi. Pohjanmaa-elokuvan kautta minulla oli jo yhteistyökokemusta Pekka Parikan kanssa ja Antti Tuurin käsikirjoitushan on erinomainen, eikä vähiten siksi, että se on historiallisesti tarkka.

630 000 katsojallaan Talvisota oli 1980-luvun toiseksi katsotuin kotimainen elokuva.

[br]

[br]

Asevelihenkeä kulisseissa

Mäkelä myöntää, että roolista tuli enemmän kuin ”pelkkä duuni”.

– Ohjaajan kanssa käytiin paljon keskusteluja etukäteen ja meillä oli mahdollisuus tavata kauhavalaisia sotaveteraaneja, jotka olivat olleet tässä kyseisessä joukko-osastossa. Lisäksi treenattiin mm. asetekniikkaa. Oli siinä selkeästi suurempi valmistautuminen kuin mihin tahansa leffaan.

Pentti Saaren roolin näytelleen Timo Torikan kanssa Mäkelä halusi hahmonsa ulkomuotonsakin heijastavan tuolloisia oloja mahdollisimman autenttisesti ja 100 päivää kestäneiden kuvausten aikana hän laihtui huomattavasti.

– Nuorena, innokkaana näyttelijänä halusin leikkiä Robert de Niron metodinäyttelemistä ja kun valmistautumisvaiheessa yritin mahdollisimman tarkkaan kartoittaa, minkälaisiin oloihin miehet siellä joutuivat, kuulin, että välillä mentiin pitkän aikaa ilman sapuskaa. Mutta eihän se laihtuminen kaikkien varusteiden ja kypärien alla lopullisessa elokuvassa edes näkynyt, hän hymähtää nyt.

– Tiesimme Timon kanssa, ettemme pääsisi lähellekään sitä kurjuutta, missä ne sotilaat oikeasti olivat, mutta ajatus siitä, että eläisimme askeettisesti ja joutuisimme edes sillä lailla vähän kärsimään, toisi elokuvaan jotain lisää. Loppumetreillä jopa paastosimme- kyllä siinä aika hapoilla oltiin.

Mäkelä kertoo kuvauksissa vallinneen tietynlaisen ”asevelihengen.”

– Leffanteko on ylipäätään hyvin yhteisöllistä. Siellä on yleensä aina hyvä henki, jota ilman lopputulos ei olisi sitä, mitä se on. Kyllä tuossa oli ihan erityinen henki – varmasti johtuen siitä, että oltiin aika karuissa olosuhteissa ja oltiin niin pitkään. Kuvauspäiviltäänhän se oli helposti kolminkertainen määrä kuin keskivertoelokuvassa. Pitkät päivät ja erittäin raskas tuotanto toivat siihen varmasti ihan erityisen latauksen. Porukka, joka ei näy kuvissa, on vähintään yhtä tärkeä kuin näyttelijäporukka ja se yhteisöllisyys koski myös heitä.

[br]

[br]

Sodan mielettömyys

Valmistautumista elokuvaan Mäkelä kuvaa poikkeuksellisen haastavaksi jo sen aiheen vuoksi.

– Yleensä näyttelijällä on aina omassa elämässä joku vastaava asia, jota hän voi käyttää referenssinä elokuvassa, mutta sota on sen kokoinen asia ja pelko, että oivalsin silloin hyvin nopeasti, että meidän, jotka olemme saaneet rauhan aikana elää, on aivan mahdoton löytää mitään sen kaltaista. Siinä tunsi itsensä aika pieneksi ja nöyräksi, kun yritti saada kiinni siitä, millaista se on mahtanut olla.

Mäkelä muistuttaa, ettei elokuvissa olekaan kyse todellisuudesta.

– Leffan teko on illuusion rakentamista. Sitä se Parikan Pekka painotti aina Talvisotaa tehtäessä, että jos tuntuu, että tästä ei saa tarpeeksi kiinni, tai että me emme kärsi tarpeeksi, niin ei se ole tarkoituskaan. Tarkoitus on luoda illuusio, jonka katsoja pystyy uskomaan. Ja siinä me minusta onnistuttiin erittäin hyvin.

Jonkin verran elokuva tosin hipaisee Mäkelän omaa elämää: hänen hahmonsa sodassa kaatuvaa Paavo-veljeä näytteli elokuvassa hänen oma veljensä. Rintaman kauhut kokeneita sotaveteraaneja ei Mäkelän suvusta sitä vastoin löydy.

– Isä oli sitä sukupolvea, joka oli sodan loppuessa juuri asepalveluksessa, eli ei ehtinyt rintamalle.

Mäkelä ei usko Talvisodan muuttaneen kovinkaan dramaattisesti hänen näkemystään sodasta tai sotasukupolvesta.

– Mutta kyllä se vahvasti syvensi ymmärrystä siitä mielettömyydestä ja mielivaltaisuudesta; siitä, miten laajaa joukkoa se on koskettanut ja miten kauaskantoiset seuraukset sillä on ollut. Menetykset eivät rajoitu pelkästään sodan aikaan, vaan vaikutukset yltävät jopa seuraaviin sukupolviin – niin paljon niitä traumatisoituneita ihmisiä on. Ketju on käytännössä loputon. Ei niiltä ihmisiltä kysytty, että ovatko he valmiita näihin uhrauksiin.

[br]

[br]

Elokuvan rooli perinneaikana

Perinneaikaa, tarinamme elossa pitämistä ja sodasta puhumista Mäkelä pitää oikeutettuna.

– Ymmärrän, että niiden mielestä, jotka sen kaiken ovat kokeneet, näistä pitää kertoa. En näe sitä missään nimessä sodan glorifioimisena. Asioiden tallentaminen ja todentaminen on nykytekniikalla niin paljon vahvempaa kuin muinoin. Voihan se olla, että sota jonkin verran painuu taka-alalle ja ehkä niin kuuluukin olla, mutta kyllä se historiaan jää. Sillä on valtava vaikutus mm. meidän kansalliseen identiteettiin, enkä usko, että sen merkitys koskaan häviää, hän pohtii.

Mäkelä näkee, että elokuvilla, kuten taiteella ja viihdeteollisuudella ylipäätään, on tehtävänsä perinteen ylläpitämisessä ja eteenpäin siirtämisessä.

– Sillähän on hyvin suuret mahdollisuudet. On hyvä asia, että tällaisia historiallisia teoksia tehdään. Mielestäni taitelijoilla on siinä mielessä etuoikeutettu ammatti, että heillä on aika hyvät välineet ottaa kantaa ja kertoa asioista; herätellä ihmisiä, esittää kysymyksiä ja kyseenalaistaa. Jossain määrin jopa velvollisuus. Kyllä se on yksi taiteen tehtävistä. Vaikka hieman nyt omaa häntää nostankin, on Talvisota mielestäni siitä hyvä esimerkki. Minusta se kertoo hyvin kaunistelematta, millaista se oli. Siinä on hyvin paljon kuultu sen ajan ihmisiä. Se on hyvin realistinen kuvaus, ehdottomasti pasifistinen teos.

[br]

Tiesithän, että sivuiltamme löydät lisää suomalaisen elokuvan sotavuosiin liittyviä juttuja:

• Talvisota-elokuvaankin ikuistetun Haaviston korsun tuplatragedia

• Tragediaa kameran edessä ja takana – suomalaisen elokuvan sotavuodet

• Vaietuista muistoista valkokankaalle – sisarusten löytöretki kaatuneen isoisänsä vaiheisiin sai huiman lopun

• Markku Pölösen Oma Maa on meidän kaikkien tarina

• Aino-elokuva on sotaan sijoittuva rakkaustarina

[br]

[br]

Teksti on alun perin julkaistu Kenttäpostia-lehden Talvisota- teemaisessa numerossa 5/2019. Kuusi kertaa vuodessa ilmestyvä lehti toimitetaan kaikille jäsenille tai sen voi tilata vuosikertatilauksena (15€). Jäseneksi pääset liittymään tästä, pelkän lehden voit tilata täältä.