Juttu on osa kolmiosaista Kohtalon kesä 1944-sarjaa, jonka ensimmäisen osan löydät täältä ja kolmannen osan täältä.

[br]

Elokuussa 1944 elettiin Suomessa historiallisia hetkiä, kuten tämä vähän aikaa sitten ilmestynyt juttumme Suomen tiestä ulos Jatkosodasta kertoo.

Historiaa tehtiin 25.8.1944 kuitenkin muuallakin, kuten Helsingin Olympiastadionilla, jossa suomalainen Viljo Heino juoksi uuden maailmanennätyksen.

[br]

[br]

Rintamalla urheilu oli läpi sotavuosien ollut keino paitsi täyttää asemasodan hiljaisempi vaihe mielekkäällä ja miesten kuntoa sekä taistelutahtoa ylläpitävällä toiminnalla. SA-kuva-arkistosta käy ilmi, että miehet kilpailivat melko lailla kaikessa mahdollisessa hiihdosta hevosurheiluun ja nyrkkeilystä painiin.

Kotirintamalla se taas auttoi ylläpitämään kansallistunnetta.

[br]

[br]

Suomi oli saanut isännöitäväkseen vuoden 1940 kesäolympialaiset, joka nostatti pienessä maassa ennennäkemättömän hurmoksen. Se oli nuorelle, vain reilu 20 vuotta aikaisemmin itsenäistyneelle maallemme ainutlaatuinen mahdollisuus näyttää koko maailmalle, miten huikean kehitysloikan olimme ehtineet tuossa ajassa käydä läpi ja kuinka nyt seisoimme voitokkaina rinta rinnan muiden vapaiden kansojen rinnalla.

Ja melkoinen urheilumaa me tuolloin olimmekin. Suomalaiset olivat kunnostautuneet etenkin kestävyysjuoksun saralla: pelkästään olympialaisista oli Suomella ollut Hannes Kolehmaisen Tukholmassa 1912 juoksemien mestaruuksien jälkeen tuomisinaan kultaa yhtä vuotta lukuun ottamatta joka ikisistä kisoista.

Koko historian uusiksi myllertävän sodan saavuttaessa lopulta meidätkin, jouduttiin olympialaiset perumaan. Sen sijaan vuoteen 1940 tultaessa muu maailma seurasi henkeään pidätellen Suomen kansan urhoollisuutta ihan muilla areenoilla.

[br]

[br]

Nuo kunnian kentät jättivät peruuttamattoman jälkensä myös sodan jälkeiseen urheilumenestykseemme: veihän se mennessään liki 400 lupaavan tai jo mainetta saavuttaneen urheilijan hengen, joiden tarinan on muuten ikuistanut 2014 ilmestynyt ”He antoivat kaikkensa”- teos.

1940-luvun puoliväliin tultaessa oli Suomi kuitenkin saanut uuden maailmantähden: Iitissä 1914 syntyneen Viljo Heinon. Sitä kestävyysurheilussa välttämätöntä sisukkuutta oli hänenkin kohdallaan testattu olosuhteissa äärimmäisissä: jo Talvisodassa mukana ollut veteraani oli haavoittunut rintamalla jalkaansa, mutta jatkanut harjoitteluaan siitä toivuttuaan.

Täysipainoisesti ei hänkään kuitenkaan päässyt juoksu-uraansa panostamaan, siitä piti huolen Suomessa yhä jatkuva sotatila. Hänen lahjansa ja arvonsa kansallishenkeä nostattavana urheilutähtenä eivät kuitenkaan jääneet armeijaltakaan huomaamatta, ja hänelle pyrittiin mahdollisuuksien mukaan antamaan harjoittelu- ja kisamahdollisuuksia.

Jatkosodassa hän taisteli Syvärin rintamalla. Asemasotavaiheeseen päästyä ja sen jatkuessa harjoitteluun tarjoutui aikaisempaa paremmat mahdollisuudet ja se alkoi myös näkyä.

1942 Heino voitti ensimmäisen SM-mitalinsa 5000 metrin matkalla. Tuolloinen pronssi kirkastui kullaksi jo seuraavana vuonna ja hänet nähtiin SM-kisojen korkeimmalla pallilla joka vuosi 1947 saakka. 10 000 metrillä mestaruus irtosi niin 1943, 1946 kuin 1949. Mitalikokoelma karttui myös maastojuoksun pitkällä matkalla, josta SM-kultaa tuli vuosina 1944, 1945, 1947 sekä 1949.

[br]

[br]

Ensimmäisiin arvokisoihin hän pääsi kutenkin vasta 1946. Virallisesti joukkueen huoltajana Oslon EM-kisoihin matkustaneen Heinon osallistuminen on epävarmaa viime tippaan saakka, sillä ruotsalaiset protestoivat hänen olevan ammattilainen. Suomalaista syytökset vain sisuunnuttavat entisestään. Tuloksena on 10 000 metrin ylivoimainen voitto: toiseksi tullut Helge Perälä ylittää maalilinjan liki 40 sekuntia hitaammalla ajalla.

Heinon tuntemuksia saavutuksestaan pääset kuulemaan tästä autenttisesta haastattelunauhoituksesta.

[br]

[br]

Vaikka itse olympialaiset jäivätkin vuonna 1940 pitämättä, ehti Helsinkiin nousta Olympiastadion, uuden; lupauksia ja mahdollisuuksia täynnä olevan ajan symboli. Ja kyllä siellä ne olympialaisetkin vielä nähtiin, joskin sitä jouduttiin odottamaan vielä vuoteen 1952 saakka.

Stadion oli kuitenkin ahkerassa kisakäytössä jo tuota ennen eivätkä Neuvostoliiton Helsinkiin helmikuussa 1944 kohdistamat suurpommituksetkaan onnistuneet aiheuttamaan kuin vähäisiä vaurioita.

[br]

[br]

Elokuussa 1944 penkit liki täyteen pakannut yleisurheiluyleisö seurasi silmä kovana, kuinka Heinon jalat kiitävät 10 000 metrin kisan juoksuradalla. Kierros toisensa jälkeen maaliviiva siintää lähempänä. Juoksu sujuu, mutta tuskin edes Heino itse uskaltaa kuvitella, kuinka hyvin, vaikka onkin vähän aikaisemmin elokuussa onnistunut ensimmäistä kertaa juoksemaan matkan alle 30 minuutin.

[br]

[br]

Puoli tuntia on pitkään ollut kyseisellä matkalla haamuraja, joka on mennyt rikki vain viisi vuotta aiemmin. Ensimmäisenä maailmassa sen alitti Taisto Mäki, juurikin täällä Olympiastadionilla, ajalla 29.52,6. Hänen loisteliaasti alkanut uransa on kuitenkin tyssännyt maailmansotaan, joskin hänen maailmanennätystään ei vielä kukaan ole pystynyt parantamaan.

Nyt suomalaisen – ja koko maailman – kestävyysjuoksun huipulla tuloksia takoo yksi nimi: aikaisemmin tänä vuonna 30 täyttänyt Heino.

[br]

[br]

Muutama viikko sitten Suomi on saanut uuden presidentin. Toissapäivänä hän on tehnyt vaikean mutta välttämättömän päätöksen pyrkiä rauhaan Neuvostoliiton kanssa. Tänä aamuna Suomen Ruotsin-lähettiläs G.A. Gripenberg on lentänyt Tukholmaan mukanaan ulkoministerin allekirjoittama ehdotus neuvottelujen alkamisesta. Sitä ei Olympiastadionin kisayleisö kuitenkaan vielä tiedä. Näiden minuuttien ajan he saavat taas tuntea vapautta ja huolettomuutta – ihan kuin mitään sotaa ei olisikaan.

15 000 silmäparia todistaa, kuinka historiaa tehdään Tukholman lisäksi myös Helsingissä. Heinon ylittäessä maaliviivan kelloon kirjataan aika 29.35,4. Viljo Heino on tehnyt uuden maailmanennätyksen.

[br]

[br]

Heinon ennätystä ei kyetty rikkomaan liki viiteen vuoteen. Historiankirjoihin kirjattiin uusi ME-aika vasta kesäkuussa 1949, kun tšekkoslovakialaisen juoksijalegendan Emil Zátopekin onnistui parantaa sitä reilulla kuudella sekunnilla. Ei tosin mennyt kuin muutama kuukausi, niin suomalainen  juoksi sen taas omiin nimiinsä.

(Videotaltionnin kilpakumppaneiden juoksusta vuoden 1949 Suomi–Tšekkoslovakia -maaottelussa löydät täältä).

Vuonna 1949 Vuoden urheilijaksi valittu Heino lopetti kilpauransa seuraavana vuonna, sillä koki ettei enää pystyisi ennätyksi tehtailemaan. Hänelle niin rakasta kestävyysjuoksua hän ei hylännyt tuonkaan jälkeen, vaan oli aktiivisesti mukana seuransa, Karhulan Katajaisten, toiminnassa niin sen pitkäaikaisena puheenjohtajana kuin nuoria juoksijapolvia valmentaen.

EM-kulta pysyi 1998 kuolleen Heinon silmissä loppuun saakka hänen uransa huippuhetkenä.

– Ennätykset vaihtavat aina omistajaansa, mutta mestaruuksia ei keneltäkään pois oteta, totesi hän Kymen Sanomille eläkepäivillään antamassaan haastattelussa.

[br]

[br]

PS. Kohtalot Pro Patria-taulun takaa-sarjastamme löydät myös kolmen urheiluseuran aivan liian varhain menetetyt sankarit:

• Kohtalot Pro Patria-taulun takaa: Viipurin juutalaisen seurakunnan urheiluseura Kadur

• Kohtalot Pro Patria-taulun takaa: Helsingin Toverit

• Kohtalot Pro Patria-taulun takaa: Turun Palloseura