Tragediaa kameran edessä ja takana – suomalaisen elokuvan sotavuodet

Tragediaa kameran edessä ja takana – suomalaisen elokuvan sotavuodet

Tauno Palo nähtiin niin elokuvan alkuperäisessä kuin 1938 valmistuneessa uusintaversiossa

Sotavuosina Suomessa oli vallalla tanssikielto, sillä huvitteluun ei maan käydessä sotaa suhtauduttu suopeasti. Elokuvia kuitenkin tehtiin ja katsottiin antaumuksella.

Suomalainen elokuvatuotanto vakiintui omaksi – ja ensimmäisen vuosikymmenen aikana vahvaksi – viihdeteollisuuden toimijaksi 1930- luvun alkuvuosina, jolloin elokuva kävi taiteena läpi kenties merkittävintä murrostaan.

Tiesitkö, että vielä 1931 Suomessa ensi-iltansa saanut Jääkärin morsian, jossa tuolloin vielä Tauno Brännaksena esiintynyt Tauno Palo nähtiin ensimmäistä kertaa valkokankaalla, tehtiin alun perin mykkäelokuvaksi?

[br]

Suomalaisen elokuvateollisuuden kehitys

Kotimainen elokuva kasvatti suosiotaan läpi koko 1930-luvun. 1930 ensi-iltansa sai kolme kotimaista elokuvaa, 1939 määrä oli kasvanut jo kahteenkymmeneen. Marraskuun lopulla syttynyt Talvisota pysäytti elokuvatuotannon, joka käynnistyi kunnolla vasta Jatkosodan edettyä asemavaiheeseen vuoden 1941 lopulla.

Sotavuodet verottivat elokuva-alan työvoimaa jo siitä syytä, että moni oli muun Suomen lailla rintamalla turvaamassa maalleen tulevaisuutta. Monen ammattitaitoa hyödynnettiin sodan tiedotus- ja propagandatarpeisiin: heitä palveli mm. kuvaajina tiedotuskomppanioissa. Yksi tunnetuimmista on 1930- luvulla Suomi-Filmin tuotantopäällikkönäkin toiminut Risto Orko, joka ohjasi mm. ensimmäisenä Suomessa miljoonan katsojan rajan ylittäneen kotimaisen elokuvan Siltalan pehtoori.

Rintaman arjesta kertovia sekä sotaponnisteluiden saavutusten ja tavoitteiden merkityksestä muistuttavien Puolustusvoimain katsausten takaa löytyy mm. Valentin Vaalan kaltaisia legendoja. Näistä ensimmäinen lähetettiin 26.1.1940. Kaikkiaan niitä tehtiin 88, joskaan kaikkia ei vielä sota-aikaan julkaistu.

Nämäkin ovat muuten nykyään katsottavissa netissä.

[br]

Risto Orko kuvaa Äänislinnassa, lokakuu 1941

[br]

Sota sotavuosien elokuvissa

Itse elokuvissa sota näkyi sotavuosina kuitenkin vähän. Se saattoi häivähtää taustalla esimerkiksi evakko- tai sotaleskitaustaisena sivuhahmona, mutta elimellisessä roolissa se oli elokuvissa vain harvoin. 1943 oli tämän suhteen huippuvuosi: 22 tuona vuonna ensi-iltansa saaneesta kotimaisesta elokuvasta 6 liittyy sotaan tai sotilaisiin.

Sotavuosina ensi-iltansa sai kaksi Ryhmy ja Romppainen- sotilasfarssitrilogian elokuvaa, joiden kuvaus sotilaista herätti närkästystä kansainvälisestikin. Elokuussa 1942 Rooman sotilasasiamiehemme raportoi Suomeen, että sarjan ensimmäisen elokuvan esitys Italiassa sikäläisille sotilaille oli jouduttu keskeyttämään, koska sen edustamaa pilkantekoa armeijasta ei Italiassa sallittu.

Vuonna 1943 ilmestynyt kakkososa Jees ja Just sai Päämajalta paheksuntaa tavasta, jolla sen katsottiin halventavan suomalaissotilasta. Elokuvan nostattama haloo ei päättynyt tuohon: seuraavana vuonna se joutui sensuurin kynsiin ja kiellettiin Neuvostoliittoa loukkaavana. Pannasta se pääsi vasta 1988.

[br]

Vääpeli Ryhmyn ja vänrikki Romppaisen seikkailut perustuivat Armas J.Pullan 14-osaiseen kirjasarjaan

[br]

Miehen tie – sodan tuhoa kameran takana

Sodan kylvämä tuho näkyi myös kameran takana, mistä yksi pysäyttävä esimerkki 1940 ensi-iltansa saanut Miehen tie.

Miehen tie- elokuva sai ensi-iltansa 1.9. 1940

F.E.Sillanpään samannimiseen romaaniin perustuvan draaman kuvaukset alkoivat loppusyksystä 1939 (näyttelijöiden joukossa nähtiin muuten myös Sillanpää itse!), mutta jäivät kesken Talvisodan sytyttyä.

Neuvostoliiton Helsinkiin kohdistamat pommitukset saivat elokuvan ohjaajan Nyrki Tapiovaaran muuttamaan mielipidettään hänen aikaisemmin ihailemastaan itänaapurista.

Tuolloin 28-vuotias Tapiovaara kutsuttiin palvelukseen, mutta vasemmistolaistaustansa vuoksi häntä ei päästetty rintamalle, vaikka hän sinne halusikin. Helmikuulle päästäessä oli kalustosta ja miehistä niin kova pula, että Tapiovaaran toive toteutui ja hänet lähetettiin rintamalle.

20.2. hän ilmoittautui Laatokan-Karjalan rintamalla Sissipataljoona III:een. Reilu viikko myöhemmin hän kaatui.

Siinä vaiheessa, kun elokuvan kuvauksia päästiin välirauhan tultua jatkamaan, oli ohjaajan lisäksi sodassa kaatunut myös moni näyttelijä. Paitsi, että elokuvalle jouduttiin nyt hankkimaan uusi ohjaaja, oli myös käsikirjoitus laitettava uusiksi ja alkuperäisen tarinan henkilöhahmojen keskinäistä tärkeysjärjestystä muutettava. Lisäksi joitain kohtauksia jouduttiin näyttelijöiden kokoonpanon muututtua kuvaamaan uusiksi.

Sillanpää itse palkittiin elokuvan kuvausten aikana kirjallisuuden Nobel-palkinnolla. Kultaisen mitalinsa hän luovutti myöhemmin Suomen sotaponnistelujen hyväksi järjestettyyn keräykseen.

[br]

Rukajärvellä jonotetaan elokuvalippuja, huhtikuu 1943

[br]

Viihdykettä ja pakoa arjesta

Myöhemmin näyttelijöistä ja ammattimuusikoista koottiin viihdytyskiertueita, jotka kiersivät rintamalla tarjoamassa miehille edes hetkeksi pakotien sodan syövereistä.

Suurelti tähän pakoon arjesta ja viihteennälkään perustuu elokuvien sotavuosina nauttima suursuosiokin.

”Niin se on pojjaat”- elokuva sai ensi-iltansa 1942

– Kunhan elokuva vain vaikeuksien läpi teattereihin saatiin, laskettiin katsojat sadoissa tuhansissa, parhaimmillaan miljoonissa, kertovat aiheeseen perehtyneet Lauri Piispa ja Jorma Junttila suomalaisen elokuvan historiaa dokumentoivalla elonet-sivustolla.

1940-luvun alkuvuosina ei myöskään tunnettu vielä televisiota, videovuokraamoita, nettiä tai suoratoistopalveluita ja suomalaiset kävivät elokuvissa keskimäärin 8 kertaa vuodessa. Viime vuonna vastaava luku oli 1,52.

Isänmaallisuus ja maanpuolustustahdon ylläpito oli kuitenkin viihdytyskiertueiden ja kotirintamalla järjestettyjen asemiesiltojen toinen tärkeä tarkoitus. Yksi asemiesiltojen ja viihdytyskiertueiden lavoilla eniten nähdyistä esiintyjistä oli Einari Ketolan tunnetuksi tekemä korpraali Joonas Möttönen. Yltiöisänmaallinen korpraali oli aikansa Putous-sketsihahmo, joka ikuistettiin hänen vakiohokemansa mukaan nimettyyn, vuonna 1942 ensi-iltansa saaneeseen ”Niin se on pojjaat!”- elokuvaankin.

Toinen viihdytyskiertueilla ja asemiesilloissa usein nähty tähti oli nyt jo Paloksi sukunimensä muuttanut ja mm. Helsingin ja Jyväskylän ilmatorjuntapattereissakin kunnostautunut alikersantti Tauno Palo.

[br]

Tauno Palo seurueineen lähdössä viihdytyskiertueelle, elokuu 1941

[br]

Elokuvan avulla tuettiin maan taistoa ihan kirjaimellisestikin: esimerkiksi 16.10.1943 kaikki Suomen elokuvateatterit lahjoittivat illan näytöstensä lipputulot sotainvalideille. Sotaponnistusten vaatimat lisätulot johtivat myös siihen, että kotimaisen elokuvan vielä 1930-luvulla nauttima verovapaus lakkautettiin Jatkosodan sytyttyä 1941 eikä vanhaan erivapauteen hallituksen lupailuista enää sodan jälkeenkään päästy palaamaan.

[br]

1939 rakennettu Bio Metropol oli aikoinaan Helsingin suurin elokuvateatteri

[br]

Elokuvat taistelukentillä ja taistelukenttänä

Elokuvia katsoi ahkerasti paitsi kotiyleisö, myös miehet rintamalla. Niitä näytettiin niin sotilaskodeissa kuin kirkoissakin ja elokuvateattereita perustettiin mm. viholliselta vallattuihin vanhoihin koulurakennuksiin, korsuihin ja varastotiloihin. Myös elokuvakoneet olivat joissain tapauksissa sotasaaliita.

Oma elokuvateatteri tiedetään olleen mm. Sinisenä Prikaatina tunnetussa 3. Prikaatissa, jonka korsuun rakennettu teatteri onkin varsin vaikuttava ponnistus… eikä pelkästään sen lippukassojen tai aitioiden ansiosta.

Syystä tai toisesta (!) myöhässä saapuviin katsojiin oli varauduttu istuimin, joihin oli rakennettu liukuva selkänoja. Tämä mahdollisti mattimyöhäisten pääsyn tyhjille paikoille jo istumassa olevien katsojarivien ohi heitä häiritsemättä.

Ympäröivät poikkeusolot oli huomioitu muutenkin, sillä maanalainen viihdytyskeskus toimi myös miehistösuojana: sen kerrotaan vetäneen satoja miehiä ja omanneen kranaatinkestävän katon. Hätätilanteita varten sen ovi oli lisäksi varustettu erityisellä paniikkisalvalla.

[br]

3. Prikaatin korsuun rakentamaan eokuvateatteriin mahtui satoja miehiä

[br]

Sotavuosien jatkuessa myös elokuva-ala joutui sodan valtapolitiikan taistelukentäksi. Syksyllä 1942 saksalaiset esittivät 1923 perustetulle elokuva-alan keskusjärjestölle Suomen Filmikamarille vaatimuksen rajoittaa tai kieltää amerikkalaisten elokuvien maahantuontia ja levitystä. Filmikamarin torjuttua vaatimukset elokuvateollisuuden kenttä repesi kahtia ja saksalaisten kannalla olevat elokuvantekijät perustivat maahan oman järjestönsä, Suomen Filmiliiton.

Näistä Filmikamari on yhä olemassa, Filmiliitto lakkautettiin Jatkosodan jälkimainingeissa.

[br]

Suomen Filmiliiton vuosikokous Klaus Kurjessa, toukokuu 1943

[br]

Sota jaksaa kiinnostaa ja inspiroida elokuvantekijöitä yhä tänäänkin. Täältä löydät listan Suomessa tehdyistö sota-aiheisista elokuvista, mutta myös sivuiltamme löydät lisää juttuja aiheesta –  kannattaa ehdottomasti käydä lukemassa!