Sotavuosina oli Muoniossa asukkaita vajaa 2200. Sankarivainajia sen alueelle tuli 91. Muoniolaismiehet jakaantuivat useisiin eri joukko-osastoihin, joiden sotapolku vei muoniolaisia Karjalan kannakselta Petsamoon. Valtaosa miehistö palveli jalkaväessä.
Talvisodassa heistä kaatui 16, jatkosodassa 75.
Nuorimpien ikäluokkien miehet eivät ehtineet käydä edellisen sodan päätyttyä kotonaan kuin lomalla kääntymässä, sillä heidän palvelusaikaansa pidennettiin ja kotiuttamista siirrettiin. Juuri näiden kohdalla sotapolku venähti kaikkiaan ainakin viiden vuoden mittaiseksi.
Jatkosodassa muoniolaisia sijoitettiin mm. jänkäjääkäreinä tunnettuun Jalkaväkirykmentti 12:een. Lisäksi heitä sijoitettiin JR 54:n 9. komppaniaan, jonka komentajaksi nimitettiin pian jatkosodan alkamisen jälkeen sodassa itsekin loppunsa kohdannut Mannerheim-ristin ritari nro 10, luutnantti Olli Remes.
[br]
[br]
Alunperin taulu on ollut Ylimuonion vuonna 1893 perustetun koulun seinällä, jonne sen lahjoitti samaisesta koulusta 1902 päästötodistuksensa saanut Herman Muotka. 33 500 markkaa maksanut taulu paljastettiin 1.11.1951 ja siinä on lueteltu kaikki Ylimuonion sankarivainajat sekä yksi naapurikylän (Kätkäsuvanto) poika.
Koulun lakkauttamisen yhteydessä se siirrettiin 1930-luvulla rakennetulle Ylimuonion rukoushuoneelle, jossa se on yhä tänäänkin. Taulussa on kaikkiaan 19 nuorukaisen nimet. Tässä ovat heidän tarinansa.
[br]
Anttila, Aukusti (1908 – 1940)
Asevelvollisuutensa hän oli suorittanut Polkupyöräpataljoonassa Terijoella 1929-1930.
Sen jälkeen työmiehenä siviilissä toiminut Anttila oli ehtinyt naimisiin ja kahden lapsen, Eelin ja Leilan isäksi.
Talvisotaan sotamies Anttila lähti yhtenä JR 27:n 5. komppanian kiväärimiehistä.
Ensikosketuksensa viholliseen Kiimingin kautta Hyrynsalmelle ja sieltä Suomussalmen suuntaan hiihtomarssilla edennyt rykmentti sai 12.12. 1939 Alanteen ja Kuivasjärven välisessä maastossa.
Seuraavana päivänä alkoivat Suomussalmen kirkon kylän taistelut, jossa rykmentin tappiot olivat huomattavat. Vaikeuksissa oli etenkin Pataljoona Sihvonen eli II pataljoona, johon Anttilankin komppania kuului: esimerkiksi telttoja ei purevassa pakkasessa kärvistelevillä miehillä ollut lainkaan.
Tammikuulle tultaessa taistelut alkoivat siirtyä Raatteen tien suuntaan, jota sen kokeneet ovat kuvailleet hyiseksi helvetiksi, joka tuli painajaisiin vielä vuosikymmeniä myöhemminkin. 19.1. Anttilan rykmentti saa käskyn siirtyä Kuhmoon, missä taistelut jatkuivat Moskovan rauhaan saakka. Anttilalla ne olivat ohi vain 10 päivää myöhemmin.
[br]
[br]
Olavi Bäck (1923 – 1942)
Tovereidensa Olliksi kutsuma sotamies Bäck on 21-vuotiaana yksi Ylimuonion taulun nuorimpia. Naimisiinkaan hän ei ollut vielä ehtinyt. Aivan liian varhain menettämäänsä poikaa jäi suremaan Maria-äiti.
Jalkaväen Koulutuskeskuksessa 16 Kemissä vuonna 1942 asevelvollisuutensa suorittanut sotamies Bäck palveli jatkosodassa JR 53:n III pataljoonassa (9. komppania) ja selvisi läpi Uhtuan suunnan puolustustaistelujen sekä Karjalan kannaksen verisen kesän 1944, jolloin hän taisteli mm. Kuuterselässä.
Bäckille Moskovassa 19.9. allekirjoitettu välirauha merkitsi vain uuden sodan alkamista, jossa Saksasta, entisestä aseveljestä, olikin Neuvostoliiton, entisen vihollisen, määräyksestä tullut Suomen vihollinen, jonka joukot sen tuli ajaa maasta pois.
27.9. hän nousi junaan ja siirtyi joukko-osastonsa mukana Ouluun. Kolme päivää myöhemmin alkoi Tornion maihinnousun ensimmäinen aalto. 4.-8.10. käytiin Tornion Kivirannassa koko Lapin sodan verisin taistelu.
6.10. kärjistyneessä tilanteessa suomalaiset motittavat saksalaiset, joista 400-500 kaatuu ja liki 400 jää suomalaisten vangiksi. Kaikkiaan lokakuun ensimäisen viikon aikana kaatuu liki 450 suomalaista- 6.10. Kivirannassa kaatunut sotamies Bäck heidän joukossaan.
[br]
[br]
Onni Hietala ( 1921 – 1944)
Eelis Adolfin ja Sandraksi kutsutun Kustaava Aleksandran kahdeksanlapsiseen perheeseen suruviesti tuotiin kaksi kertaa. Talvisodassa kaatui perheen vanhin poika Niilo, jatkosodan loppunmetreillä oli lapsikatraan neljäntensä syntyneen Onnin vuoro.
Suojeluskuntaan Onni oli veljensä lailla liittynyt ollessaan 16-vuotias. Jatkosotaan korpraali Hietala lähti Pioneeripataljoona 2:n 3. komppaniassa, jonka sotapolku vei hänet Pistojoen kautta Kiestinki-Louhen läpimurtotaisteluihin, Ahvenlahdelle, Länsi-Syvärille sekä Karjalan Kannaksen puolustustaisteluihin vihollisen aloitettua siellä suurhyökkäyksen 9.6.
Siellä hänen tiensä, liki 13 000 muun suomalaissotilaan lailla, myös päättyi.
Vuoksen pohjoisrannalla sijainneessa Vuosalmen sillanpääasemassa käytiin heinäkuun edetessä yhä ankarammaksi yltyviä taisteluja. Erityisen kriittiseksi tilanteen arvioidaan kehittyneen 11.7., jolloin rintamalta karkaavia sotilaita jouduttiin erillisen pataljoonan avulla palauttamaan takaisin linjaan.
Murskaavasta ylivoimasta huolimatta VKT-linja, suomalaisten kolmas ja viimeinen puolustuslinja Kannaksella, ei murtunut. Kova hinta siitä tosin maksettiin. Yksi heistä oli 14.7. kaatunut sotamies Onni Hietala.
[br]
[br]
Eeli Lantto (1924 – 1944)
Kahdeksanlapsiseen – ja kovin uskonnolliseen – perheeseen syntyi myös Eeli Abraham Lantto, taulun nuorin uhri. Eemeliksi kutsuttu nuorukainen oli kuollessaan vain 19.
Jalkaväen Koulutuskeskuksessa 15 Limingassa 1943 suorittamansa varusmiespalveluksensa jälkeen sotamies Lantto jatkoi maansa palvelemista JR 12:n 4. komppaniassa.
Vienan kanavan ja Hiisjärven taisteluiden jälkeen oli edessä Ihantala, missä Lantto toimi komppaniansa panssaritorjuntaryhmässä. Siellä hän myös haavoittui 7.7.1944, kuollen saamiinsa vammoihin kenttäsairaalassa 4 päivää myöhemmin.
[br]
[br]
[br]
[br]
[br]
[br]
[br]
Auno Muotka (1912 – 1942)
Muoniossa syntynyt, mutta Ouluun muuttanut Muotka elätti perheensä metsätyönjohtajana. Tekla-vaimon lisäksi siihen kuului juuri ennen Talvisotaa syntynyt esikoinen Pentti sekä heinäkuussa jatkosodan jo alettua syntynyt pariskunnan esikoinen Mauno, joka ei ehtinyt koskaan tavata isäänsä.
Hänen sotapolkunsa jäi lyhyeksi, mutta sitäkin tuhoisammaksi.
Asepalveluksensa hän oli suorittanut Hanhikoskella Viestikoulukomppaniassa, lisäksi hänellä oli taustallaan suojeluskuntaharrastus.
JR 12:n 2. komppaniassa jatkosotaan lähtenyt sotamies Muotka osallistui taisteluihin Sallan suunnalla: Kirakkalammella, Polkuvaarassa ja Kelsinkäisessä. 25.8.1941 hän haavoittui Uulantoivaarassa kranaatinsirpaleista keuhkoihinsa. Sotaa oli tuossa vaiheessa käyty tasan kaksi kuukautta.
Hänet siirrettiin sotasairaalaan, missä hän kuolee 22.12.1942. Hänen hautajaisisistaan tulee surun murtamalle Teklalle jo toiset samana vuonna: toukokuussa hän on haudannut vain 10-kuukautiseksi eläneen Maunon.
[br]
[br]
Arvo Naalisvaara (1922 – 1942)
Vajaat 2 viikkoa 20-vuotissyntymäpäivänsä jälkeen kuollut metsätyömies on ainoa sodissamme kuollut Naalisvaara.
Isänsä Kallen toisen nimen mukaan myös hänet oli kastettu Arvo Immanueliksi. Käännettynä hepreankielinen Immanuel tarkoittaa ”Jumala on kanssamme.” Voi vain toivoa, että näin myös oli.
Kemissä Jalkaväen koulutuskeskus 16:ssa varusmiespalveluksensa suorittaneen sotamies Naalisvaaran taidot joutuivat heti testeistä kovimpaan, sillä edessä oli suoraan matka rintamalle. Harjoitusta hän oli armeijan harmaiden lisäksi saanut myös paikallisessa suojeluskunnassa.
12. Prikaatin 1 komppaniassa hän oli mukana Krivin taisteluissa, jossa hän 28.12.1942 myös haavoittui luodin lävistäessä hänen rintansa yläosan.
[br]
[br]
Erkki Rantakokko (1924 – 1944)
Sotavuodet verottivat myös Juho ja Ebba Rantakokon perhettä kovalla kädellä: heidän kolmesta pojastaan kaatui kaksi. Kolmas, vuonna 1923 syntynyt Osmo, oli elänyt vain kaksivuotiaaksi.
Jalkaväen Koulutuskeskuksessa 15 Limingassa samaan aikaan Eeli Lanton kanssa varusmiespalveluksensa suorittaneen sotamies Rantakokko jatkoi Lanton lailla rintamalle JR 12:n riveissä, mutta sen 1. komppaniassa.
Aseveljen Lanton sotapolkua mukaili Rantakokonkin matka ja kuten Lanttokin, kohtasi hän matkansa pään Ihantalassa 22.7.1944, kaksi viikkoa Lanton jälkeen. Hän sai kranaatinsirpaleen vatsaansa, joka teki niin pahaa jälkeä, ettei hän ehtinyt edes joukkosidonpaikalle, vaan kuoli matkalla sinne.
Vain kolme kuukautta aiemmin Rantakokon perhe oli joutunut uhraamaan sodalle toisen elossa olevista pojistaan, nyt tuotu suruviesti kirvoitti Paavonkin kuolemasta tiedon tuoneen kyläläisen Fredrik ”Fetti” Muotkan kirjoittamaan seuraaviin säkeisiin päättyvän runon, jonka luki veljistä nuoremman hautajaisissa 27.8.1944.
”Murheessakin, mennyt ystäväni
tiedän: veresi ei mennyt hukkaan.
Yli haudan, yli tuskan kuilun
puhkee uhri ihanimpaan kukkaan.”
[br]
[br]
Ville Rantakokko (1920 – 1946)
Kaarlo Vilhelmiksi ristitty, mutta kaikkien Villeksi kutsuma sekatyömies oli vanhempiensa, Juho Aukustin ja Ida Marian seitsemästä lapsesta toiseksi vanhin ja jo toinen, jonka he joutuivat hautaamaan. Häntä edeltänyt, vuonna 1918 syntynyt Vilma oli menehtynyt 1931 vain 13-vuotiaana.
Jatkosodassa hänkin palveli JR 12:ssa, sen 4. komppaniassa. Huhtikuusta lokakuuhun 1942 hän piti aktiivisesti päiväkirjaa, jonka merkinnät herättävät jänkäjääkäreiden arjen rintamalla eloon vielä vuosikymmenien jälkeenkin. Päiväkirjan sivuille on dokumentoitu niin jopa viidenkin viikon mittaiseksi venähtänyt väli peseytymisten välillä kuin ylipäällikön 75-vuotispäivän juhlallisuudet kaikille jaettuine viina-annoksineen (mitä seurannut remuaminen oli rykmentin 3. komppaniassa johtanut jopa yhteen puukotustapaukseen…)
Sallan rintamalla käytyjen taistelujen jälkeen edessä oli Kiestingin rintamasuunta ja Äänisniemen ja Vienan kanavan kautta Hiisjärvi, jossa rykmentti vaihdettiin tammikuussa 1944 JR 33:n tilalle Vuolijärvi-Salmijoki-Hiisjärvi linjalle.
Tässä vaiheessa päättyy sotamies Rantakokon sotapolku rintamalla, mutta edessä on vielä yli 2 vuotta taistelua toisenlaista vihollista vastaan. Mitä ilmeisemmin keuhkotuberkuloosiin sairastunut Rantakokko siirrettiin nimen omaan tuon taudin hoitoon erikoistuneeseen 55. sotasairaalaan Kangasalan Pikonlinnaan, missä hän pysyi potilaana 6.5.1946 saakka, jolloin vihollinen vei viimein voiton.
Hänet tuotiin kotiin Muonioon, missä hänet haudattiin sankarihautausmaalle paikkaan 79.
[br]
[br]
Erkki Sonkamuotka (1920 – 1941)
Mäkitupalaisen pojaksi kirjattu Sonkamuotka kävi varusmiespalveluksensa Oulaisisssa Jalkaväen koulutuskeskus 5:ssä isänmaan käydessä samaan aikaan sotaa vihollisista voimakkainta vastaan.
Talvisodan jälkeinen rauha jää kuitenkin vain väliaikaiseksi ja vuoden sisään Suomi on taas sodassa, samaa vihollista vastaan. Tällä kertaa kansansa vapautta on puolustamassa myös sotamies Sonkamuotka.
Niin ikään JR 12:ssa rintamalle lähtevä Sonkamuotka kuuluu rykmentin II pataljoonan 6. komppaniaan. Rykmentin I ja III pataljoonista poiketen se ei osallistunut lainkaan Sallan taisteluihin, vaan sillä se liitettiin heti sodan alussa Kuusamosta Uhtuan ja Keistingin suunnan joukkoihin. Ensimmäiset taistelut koetaan Pistojoella, 9.8. 1941 pataljoona sai käskyn ottaa rintamavastuun Louhen radan suunnassa. Vielä samana päivänä se lastattiin rekka-autoihin suuntanaan Kiestinki. Neljä päivää myöhemmin Sonkamuotka haavoittuu kranaatinsirpaleista jalkaansa. Pian hän pääsee palaamaan taas taisteluun, mutta toisella kertaa ei hänellä ole onnea matkassaan.
1.11. käydyissä Kiestinki-Louhi – suunnan läpimurtotaisteluissa suomalaisten kerrotaan Sonkamuotkan komppanian sotapäiväkirjan mukaan ”lyöneen vihollisen täydellisesti”. Ihan ilmaiseksi voitto ei kuitenkaan tule: kaatuneita on 21-vuotiaan muoniolaisen lisäksi ainakin 40, haavoittuneitakin liki 90.
[br]
[br]
Lauri Bäck (1921 – 1942)
20-vuotias maatyömies Lauri Helmeri joutui hänkin suoraan armeijasta rintamalle. Jalkaväen Koulutuskeskus 16:ssa Kemissä suoritetun asevelvollisuuden jälkeen hänet sijoitettiin JR 33:n 6. komppaniaan. Eräs toinen joukkoon liitetty mies luonnehti myöskin kittiläläispataljoonaksi kutsuttua rykmentin II pataljoonaa, johon Bäckin komppaniakin kuului, myöhemmin Kansa Taisteli-lehdessä nro 10 ”paremminkin savottaporukaksi, jossa ei ollut vähintäkään sotilaallisuutta.” Jänkäjääkäreiden rykmentin JR 12 lailla oli JR 33 osa 6. Divisioonaa.
Loppukeväästä 1942 hänen joukko-osastonsa siirrettiin Maaselän rintamalle, missä heidät majoitettiin Saravaaran maastoon. Alkuun heidät majoitettiin pahvisiin asuntotelttoihin, mutta kun alkoi näyttää, että paikallaan pysyminen täällä muodostuisikin pidempiaikaiseksi, alkoivat miehet rakentaa paikalle hirsikämppiä. Lisäksi aikaa käytettiin miehistön kouluttamiseen, mm. tarkka-ampujakursseihin. Lomillekin päästiin: muoniolaiset saivat sitä vähintään kaksi viikkoa kerrallaan, sillä lyhyempi aika ei olisi riittänyt matkoihin.
Sotamies Bäckin oleskelusta ei pitkä-aikaista tullut: 7.7. hän kuoli Saravaarassa tapaturmassa, jonka laadusta ei ole säilynyt yksityiskohtia. Häntä jäivät kaipaamaan isä Iisak sekä äiti Selma.
[br]
[br]
Niilo Hietala ( 1918 – 1940)
Sotamies Hietalan kaatuessa 25.2.1940 kirjoittivat hänen seitsemän sisarustaan hänen kuolinilmoitukseensa ”Herra, opeta meitä tahtoosi tyytymään silloinkin, kun se meihin kipeimmin koskee.”
3,5 vuotta myöhemmin tuota henkeä koeteltiin taas: 14.7.1944 kaatui nuorempi veli Onni.
Sotamies Hietala osallistui jatkosotaan JR 64:n III Pataljoonan 8. komppaniassa. Heidän sotatiensä oli raskas: he taistelivat mm. Raatteen tiellä, minkä veristen taistelujen jälkeen saamansa marssikäskyn mukaisesti siirtyivät Moisiovaaran kautta Hyrynsalmelle, josta matka jatkui junalla Leppäsyrjään. Sen jälkeen edessä oli hiihtomarssi Pitkärantaan.
Kemissä perustettu rykmentti oli joutunut lähtemään sotaan vajavaisin varustein ja saavuttaessa Pitkärantaan 15.1. 1940 olivat seurauksen tuskallisen selvät. Hietalan pataljoonan nuoremman lääkärin antamana selvityksen mukaan matkalla paleltumavammoja saaneista 46 miestä jouduttiin viemään pääsidontapaikalle (PSP), jonne illalla siirrettiin vielä liki 40 potilasta lisää.
Yksi jalkansa marssilla palelluttaneista oli sotamies Hietala, joka viettää kolme päivää myöhemmin 22-vuotissyntymäpäiväänsä. Se jäisi hänen viimeisekseen.
25.2.1940 kaatuneen Niilon arkku tuodaan kotiin, missä se odottaa kotipihansa kuusien varjossa hautajaisia, jonne saapuu liki koko kylän väki.
[br]
[br]
Eelis Kuukasjärvi ( 1907 – 1941)
Talvisodassa tämän kolmekymppisen kirvesmiehen tehtävät olivat pääosin kotirintaman vartiotehtäviä, mutta jatkosodassa oli hänelläkin edessään rintama.
JR 54:n 9. komppaniaan sijoitettu korpraali Kuukasjärveä jäi kotiin odottamaan Aune-vaimon lisäksi pariskunnan Jorma-poika.
Elokuun alussa hänen rykmenttinsä oli Sallan suunnalla Vuorikylässä. 3.8. korpraali Kuukasjärvi oli kenttävartiossa, jossa haavoittui vakavasti vihollisen konepistoolin luodeista ja kuoli myöhemmin vammoihinsa.
Tiedon korpraali Kuukasjärven kaatumisesta otti erityisen raskaasti samassa komppaniassa palveleva sotamies Kuukasjärvi, Eeliksen Urho-veli. Hän itse haavoittui rintamalla useampaan kertaan, joista ensimmäinen vain reilu kuukausi veljensä jälkeen, jolloin hänkin sai vihollisen konepistoolista rintaansa. Vuotta myöhemmin 8.9.1942 hän sai kranaatinsirpaleen jalkaansa ja jatkosodan viimeisenä kesänä Ihantalassa sirpaleita aivoihinsa ensin 30.6. ja uudestaan 18.8. Näistä jälkimmäinen vei häneltä toisen silmän.
100-prosenttiseksi sotainvalidiksi luokiteltu, nyt korpraaliksi ylennyt Kuukasjärvi kuoli saamiensa vammojen seurauksena sairaalassa Oulussa 19.3.1967.
[br]
[br]
Kalle Liljala (1897 – 1941)
Kaarle Fredrikiksi kastettu, mutta Kalleksi kutsuttu Liljala eli Ylimuoniossa maata viljellen. Lapsia oli Hilja-vaimon kanssa ehtinyt kertyä viisi. 43-vuotiaana hän on Muonion vanhin sankarivainaja.
Talvisodassa hän palveli paikallisen suojeuskuntapiirin esikunnassa, jatkosotaan hänen tiensä vei ensin Kuukasjärven veljesten kanssa JR 54:n 9. komppaniassa, mistä hänet siirrettiin myöhemmin JR 35 1. komppaniaan.
Marraskuun alussa 1941 olivat hänen joukkonsa edenneet Karhumäen suuntaan Kontiovaaraan. 2.11. komppania lähti aamuseitsemältä motittamaan kylän pohjoispuolella olevaa vihollisjoukkoa. Sitkeästi hyökkäävä komppania pääsee jo vihollisen selustaan, ennen kuin joutuu vetäytymään. Kolme miehistä katoaa, mutta palaa seuraavana päivänä omiensa joukkoon. 11 haavoittuu ja kolme kaatuu, heidän joukossaan korpraali Liljala.
[br]
[br]
Heino Muotka (1914 – 1940)
Ratsumies Muotka erottuu muoniolaismiesten joukosta erikoisella univormullaan, mikä selityy sillä, että muista poiketen hän suoritti asevelvollisuutensa Lappeenrannassa Hämeen Ratsurykmentissä.
Talvisodassa hän puolusti maataan Kevyt Osasto 2:ssa, jonka riveissä hän taisteli ensin Suomussalmella, ja sen jälkeen Kuhmossa.
2.1.1940 paikallinen kirkkoneuvosto kokoontuu Muonion pappilassa. ”Koska virallisesti tietoon on tullut, että parhaillaan vallitseva sota Venäjän kanssa on Muonion seurakunnan kohdalla vaatinut uhrin, keskusteltiin sopivan hautasijan paikasta sankarivainajalle.”
Tuossa vaiheessa sota on vaatinut kahden muoniolaisnuorukaisen hengen: ensimmäinen kaatui 13.12.1939 ja toinen kaksi viikkoa myöhemmin. Sankarivainajien hautasijan tarkempaan määrittelyyn perustetaan toimikunta, johon valitaan mm. kauppias Akseli Muotka.
Viisi päivää myöhemmin tulee Kivestä tieto uusimmasta sankarivainajasta. Se on hänen poikansa Heino. Hänet haudataan viiden muun kaatuneen kanssa 3.3. järjestetyissä Muonion ensimmäisissä sankarihautajaisissa.
[br]
[br]
Kauko Ollila (1924 – 1945)
Maanviljelijänä siviilielämässä elantonsa ansainnut Ollila on Ylimuonion taulun sankarivainajista viimeinen. Hän kuoli 14.5.1945, liki 3 viikkoa sen jälkeen, kun Suomen taipale toisessa maailmansodassa oli tullut päätökseensä.
Jatkosodassa 3. Prikaatin 11 komppaniassa Sallan rintaman, Krivin ja Karjalan kannaksen (Kanneljärvi, Summa, Tammisuo, Vuontele sekä Viipurinlahti) taistelut kokenut sotamies Ollila oli jo ehditty kotiuttaakin. Vuonteleessa kranaatinsirpaleesta käsivarteensa haavoittuneen Ollilan kohtaloksi koitui Lapin sodan katkera perintö: miinat. Lapin sodassa saksalaisten miinat olivat syypää noin kolmannekseen suomalaissotilaiden kuolemista ja sodan jälkeen Lappiin jäi satojatuhansia miinoja, joita löytyy yhä.
Lapin sotaa seuranneina kuutena vuotena miinat ja muut räjähteet veivät noin 300 ihmisen hengen; näistä yli kaksi kolmasosaa oli sodan tuhoamille kotiseuduille palanneita siviilejä. Lapsia heistä oli 67. Pioneereja ja armeijan palveluksessa olleita siviilimiinanraivaajia on tähän mennessä kuollut satakunta.
Ollila kuoli kotinsa läheisyydessä Kajangin tiellä räjähtäneeseen saksalaiseen hyppymiinaan.
[br]
[br]
Paavo Rantakokko (1916 – 1944)
Sotamies Rantakokko oli jokivarressa tunnetun kauppiaan Juhon Rantakokon esikoispoika ja hänen kaatumisensa kerrotaan järkyttäneen koko kylää, eikä vähiten Elvi-vaimoa, josta 23-vuotiaana tuli sotaleski ja kolmen pienen sotaorvon yksinhuoltaja. Nuorin heistä, Tuula, oli vain muutaman kuukauden ikäinen.
Elvi itse oli ehtinyt menettää sodalle jo jatkosodan alkupäivinä Sallan rintamalla kaatuneen, Ylimuonion taulussa viimeisenä listatun Armas-veljensä.
Vain viikkoa aikaisemmin Paavo oli ollut kotona lomilla ja oli kirjoittanut rintamalle palattuaan perheelleen viimeiseksi jääneen kirjeensä, joka tuli perille vasta suruviestin jälkeen.
Jatkosotaan JR 12:n 3. komppaniassa lähtiessään oli 25-vuotias sotamies jo Talvisodan veteraani. Jatkosodassa hänen sotapolkunsa kuljetti häntä samassa rykmentissä palvelleen nuoremman veljensä lailla Vienan kanavan taisteluihin ja myöhemmin Salmijoelle, missä hän 6.4.1944 kaatui, lohkonsa tuon päivän ainoana.
Rantakokon perheen tragediat eivät pääty tähän. Poikien isän veli Vilho joutui Talvisodassa vihollisen väijytyksessä sotavangiksi. Perheen virallisen tiedon mukaan hän oli kaatunut tai menehtynyt vankileirillä, minkä vuoksi sankarihautajaisiakin jo järjesteltiin. Läpi kaiken Hilja-vaimo kuitenkin tunsi sisällään, että mies elää. Alkukesästä 1940 hänen aavistuksensa osoittautui todeksi ja Vilho palasi kotiin. Vankeusajastaan hän ei puhunut juuri kenellekään.
[br]
[br]
Viljam Salmenniemi (1917 – 1942)
Korpraali Salmenniemi oli saman ikäinen kuin maansa isänmaansa itsenäisyys, jota hän nyt henkensä uhalla puolusti.
Hänen taipaleensa armeijan harmaissa oli Mikkelissaä käydyn varusmiespalveluksen jälkeen jatkunut talvisotaan Kuninkaallisen Preussilaisen Jääkäripataljoona 27:n ensimmäisten suomalaisjääkäreiden perinteiden vaaljaksi vuonna 1936 valitun Jääkäripataljoona 3:n 1. komppaniassa.
Jatkosodassa hänen joukko-osastojaan olivat JR 54:n 9. komppania sekä 12. Prikaati, josta Päämaja määräsi heinäkuussa 1942 Salmennimen pataljoonan miehet tuhoamaan vihollisen 1. Partisaaniprikaati eli koulutuspaikkansa mukaan nimetty Puutoisten sissiprikaati. Heinäkuun lopulla alkoi suomalaisten hyökkäys Seesjärven länsipuolella Vuottavaarassa ja 31.7. se vaati korpraali Salmenniemen hengen.
[br]
[br]
Eino Vitikko (1911 – 1941)
Muoniossa syntynyt Vitikko oli asettunut Kätkäsuvantoon, missä toimi metsänvartijana.
Talvisodassa sotamies Vitikko palveli eläinlääkintäkomppaniassa, jatkosodassa hänen joukko-osastokseen tuli JR 54:n II Pataljoona, missä hänen sotapolkunsa kesti tasan kuukauden.
27.7. edeltäviltä päiviltä Vitikon pataljoonan komppanioiden sotapäiväkirjat kertovat ”rauhallisesta päivästä”, ”aurinkoisesta helteestä” ja, yhden kohdalla, ”niin pahasta ’vatsakobrasta’, että ankarimmissa tapauksissa lääkäri on määrännyt vapaata palveluksesta.”
Kahden päivän päästä tilanne on toinen. Vitikon 6. komppania hyökkää aamuyöstä Kuorekevaaran kannakselta Nenäpalon maastoon. Se pääsi etenemään kilometrin verran, jonka jälkeen kaivautui asemiin. Vihollisen ankarasta vastarinnasta ja kranaatinheittimilla ampumasta sulkutulesta huolimatta asemat pitävät, kunnes vähän ennen aamuseitsemää saadaan käsky perääntyä.
Kaatuneita kirjataan vuorokauden päättyessä kaksi, haavoittuneita neljä. Seuraavana päivänä tilasto muuttuu, kun yhden haavoittuneista, sotamies Eino Vitikon, kerrotaan menehtyneen saamiinsa vammoihin 1. Kenttäsairaalassa.
[br]
[br]
Armas Vuollo (1913 – 1941)
Johan ja Hellin Vuollon yhdeksänlapsisen perheen viidentenä syntynyt Armas oli ensimmäisiä jatkosodassa kaatuneita muoniolaisia.
Talvisodassa kertaalleen sirpaleista jalkoihin haavoittunut alikersantti lähi jatkosotaan niin monen muun muoniolaispojan kanssa JR 54:n 9. komppaniassa.
10.7.1941 tuolloin pataljoonan reservinä ollut komppania hälytettiin apuun etulinjan taisteluihin torjumaan asemiin hyökänneen vihollisen hyökkäys. Siinä onnistuttiinkin, mutta vihollisen ankara kranaatinheitintuli koitui tuona päivänä Vuollon lisäksi myös neljän muun muoniolaispojan kohtaloksi. Myös komppanan päällikkö haavoittui taisteluissa vaikeasti, kuolleen kuukausi myöhemmin sotasairaalassa.
[br]
[br]
[br]
[br]
[br]
Talvisodan syttymisestä tulee tänä vuonna kuluneeksi 80 vuotta, mitä Sotaveteraaniliitto kunnioittaa monella tapaa. Yksi niistä on kohtaloiden esitteleminen maan Pro Patria-taulujen takaa.
[br]
Aikaisemmin Kohtalot Pro Patria-taulun takaa-sarjassa on ilmestynyt:
Aleksanterin teatteri, Helsinki
Helsingin juutalainen seurakunta
Yhteystiedot
Katuosoite: Ratavartijankatu 2 A, 00520 Helsinki
Postiosoite: PL 600, 00521 Helsinki
