Ei enää koskaan yksin

Kaiken ei aina tarvitse olla historiallista ja tavanomaista hienompaa. Tällä kertaa vietämme kuitenkin Veteraaniviikkoa ja Kansallista Veteraanipäivää historiallisesti uudessa tilanteessa. Nato hyväksyi Suomen 31. jäsenmaakseen 4.4.2023. Liput liehuivat ja puheita pidettiin: Emme ole enää yksin.

 

Sotasukupolvemme taistelu päättyi 78 vuotta sitten Käsivarren Lapissa. Suomen itsenäisyys oli sotimalla taattu. Johtajamme ja päättäjämme osasivat luovia taiten vuosikymmenten läpi maailmanpolitiikan myrskyissä, ja Suomea sidottiin askel askeleelta läntisiin yhteisöihin. Sotilaallista sitoutumista kuitenkin välteltiin viimeiseen saakka.

Yhtenä sotilaallisen liittoutumattomuuden argumenttina käytettiin Suomen itsenäistä taistelua ja selviytymistä sodista omin voimin. Suomalaiselta sotilaalta ja sotasukupolvelta mitään pois ottamatta on kuitenkin todennäköistä, että olisimme joutuneet antautumaan ylivoiman edessä ilman kansainvälistä tukea.

Tukea saatiin vähissä määrin jo Talvisodan aikana. Tuolloin kuitenkin jo pelkkä ajatus läntisten maiden osallistumisesta sotatoimiin Suomessa sai Neuvostoliiton päättämään hyökkäyksensä. Jatkosodassa Saksan materiaaliapu ja asevoimien toimet pohjoisessa olivat aivan ratkaisevia selviytymisellemme esimerkiksi kesän 1944 taisteluissa. Myös kylmän sodan aikana vastapuolet saivat rahallista ja muuta tukea hengenheimolaisiltaan rajojen takaa. Yksin emme siis sotiamme sotineet.

Turussa tänään järjestettävän Valtakunnallisen Veteraanipäivän pääjuhlan teema on: ”Sotiemme opetukset – Tulevaisuutemme turvaksi”, ja ikään kuin sen johtopäätöksenä: ”Ei enää koskaan yksin”. Se on historian totuuden myöntävä ja rohkeakin johtopäätös. Maailma muuttuu, ja ”koskaan” on paljon sanottu. Lausahdus on kuitenkin paras ohjenuora takaamaan rauhaa pienelle maallemme. Johtopäätös myös tiivistää sotasukupolvemme arvokkaan perinnön.