Kohtalot Pro Patria- taulun takaa sarjamme esiteltyä teille Topulin talon veljesten muistokiven, saimme vihjeen toisesta, vastaavasta tragediasta: maskulaisista Varjosen veljeksistä.
Kustaa ja Vaula Varjosen perheen seitsemästä veljeksestä kaikki saivat kutsuun maansa avuksi. Neljä heistä kaatui ja kaksi (Aimo Talvi- ja Toivo Jatkosodassa) palasi kotiin sotainvalideina, minkä jälkeen veljessarjan viimeinen, Vieno Olavi, siirrettiin pois etulinjasta.
Sisarusparveen kuului veljesten lisäksi kaksi siskoa. Tänään heistä on elossa yksi.
Pienviljelijäperheen isänmaansa itsenäisyyden puolesta antama uhri on hirvittävä, mutta kantoivat tuskansa siitä sen isompaa numeroa tekemättä.
– He sopeutuivat siihen varmaan työnteolla. Ei näistä asioista sodankaan jälkeen puhuttu, sisaruksista viimeinen kertoo.
Veljesten tarina on koskettanut Maskun ja Naantalin alueen veteraaniyhdistysten ja reserviläisten väkeä, jotka pitävät yhä tänäänkin huolen siitä, ettei tätä yhtä esimerkkiä maamme vapaudestaan maksamasta kalliista hinnasta unohdeta.
Emil Inkisen ja Vilho Hietasen suunnitteleman muistomerkin kivi saatiin lahjoituksena Paavo Inkiseltä, joka myös sai kunnian kiinnittää muistolaatta. Harmaasta graniitista veistetyn muistokiven pystyttivät Naantalin seudun veteraanit sekä Sotainvalidien Veljesliiton Raision ja Maskun osasto. Kivi paljastettiin 16.8.1986.
[br]
[br]
Vuosien saatossa kiven ympäristön kasvillisuus villiintyi ja oli jo siinä kunnossa, että se alkoi peittää arvokasta kunnianosoitusta. 2010 Naantalin seudun Sotaveteraanit ry:n hallituksessa tehtiin esitys muistokiven ympäristön kunnostamisesta. Työ aloitettiin jo seuraavassa kuussa, jolloin sinne myös tehtiin Lietsalantieltä johtava polku. Vuoden kuluttua se oli kuitenkin jo kasvanut umpeen.
Toinen vaihe vietiin päätökseen lokakuussa 2012. Tämän aikana muistomerkille tehtiin sorapolku helpottamaan mm. koululaisryhmien sekä rollaattorilla tai pyörätuolilla liikkuvan vanhemman väestön vierailua helpottamaan.
Jo tuolloin oli kivelle johtavalle polulle tarkoitus saada myös opaskyltti, jonka saaminen viivästyi monimutkaisen lupahakemuskäsittelyn vuoksi. Louhisaaren reserviläisten hoitaakseen ottama hanke saatiin viimein pystytettyä 5.8.2014.
Muistokivi sijaitsee osoitteessa Lietsalantie 373, veljesten entisen kotitalon välittömässä läheisyydessä, tontilla, jonka omistaa Paavo Inkinen.
[br]
[br]
Varjosten veljesten muistokivessä on neljän meidän kaikkien vapauden puolesta kaikkensa antaneen nuorukaisen nimet. Tässä ovat heidän kasvonsa ja tarinansa.
[br]
Kustaa Markus Varjonen (1905 – 1940)
Isänsä mukaan nimetty ja Markkuna tunnettu Kustaa Markus oli sisarusparven vanhin. Herkäksi luonnehdittu Markus oli muuttanut Kaarinaan, missä eli Fanni-vaimonsa ja heidän kahden pienen lapsensa kanssa, Perheensä hän elätti sekatyömiehenä, viimeisimmäksi työpaikaksi jäi puutarhaviljelmä.
Varusmiespalveluksensa aikana hän sai koulutuksen ajomieheksi, reserviin hänet oli siirretty maaliskuussa 1925. Vielä tuolloin ei kukaan olisi uskonut, että opitut taidot joutuisivat tosipaikan koetukseen.
Nostoväen I luokkaan hänet nostettiin 1933. Vuoden 1938 lopulla hänet kutsuttiin liki kolme viikkoa kestäneisiin kertausharjoitukseen, missä hän sai kiväärimiehen erikoiskoulutuksen. Seuraavan vuoden lokakuussa, 9.päivä, tulikin sitten kutsu Ylimääräisiin Harjoituksiin, jolloin sodan syttymistä pidettiin jo melkeinpä vain ajan kysymyksenä.
Kun näin marraskuun viimeinen päivä sitten kävi, ripusti sotamies Varjola kaulaansa tunnuslevyn numero 141174 ja lähti puolustamaan maataan. Joukko-osastoksi oli jo YH:ssa määräytynyt Jalkaväkirykmentti 13, Turussa osaksi 5. Divisioonaa perustettu yksikkö. Varjonen sijoitettiin sen I pataljoonan 3. komppaniaan.
Sodan syttyessä hänen rykmenttinsä oli reservissä Muolaan alueella ryhmittyneenä pääasemaan (jota myöhemmin ryhdyttiin kutsumaan nimellä Mannerheim-linja) vastuualueena ns. Summan lohko. Vihollisen he kohtasivat ensimmäisen kerran vain viikkoa myöhemmin.
Edessä olivat ankarat ja uuvuttavat viikot, jonka aikana kiristyivät niin pakkanen kuin vihollisen ote. Rykmentti osallistui 17. joulukuuta alkaneeseen Summan suurtaisteluun, kunnes se 5.1.1940 siirrettiin reserviin asemien varustelutehtäviin linjan taakse 10.2. saakka, jolloin tuli lähtö Mannerheim-linjalle.
Puna-armeijan uusi suurhyökkäys oli alkanut helmikuun alussa ja seuraavat 10 päivää uuvuttivat tuossa vaiheessa jo kaksi kuukautta vihollisen ylivoiman edessä epäinhimillisen paineen alla puurtaneet Summan puolustajat täysin. Miehet olivat uuvuksissa, eikä ammuksiakaan enää ollut.
Suhteellisen helpolla edelliset viikot linnoitustöissä päässyt JR 13 maksoi seuraavina päivinä kovan hinnan: esimerkiksi rykmentin ”Nousiaisten komppaniaksi” kutsutun 2. komppanian tappiot olivat sodan päättyessä yli 50%.
”Rykmentin komentaja soitti 7.15 kertoen, että Summan- Lähteen lohkolla on kova vihollisen painostus ja hyökkäysvalmiudessa täytyy olla 15 minuutin varoitusajalla. Edestä kuului herkeämätön tykkituli sekä silloin tällöin konekivääri- ja pikäkivääriammuntaa, josta itsekin päättelimme, että yllämainitussa suunnassa voi olla yllätyksiä tulossa”, rykmentin yhden pataljoonan sotapäiväkirja kertoo 11.2. Illan tullen rykmentti saa käskyn lähteä vastahyökkäykseen, Varjosen pataljoona etujoukkona.
Huumoria löydetään tiukastakin paikasta: ladut määränpäähän on tehty jo aikaisemmin, mutta etenemisen kerrotaan siitä huolimatta olevan ”koko lailla hidasta, sillä länsisuomalaiset ovat tunnetusti huonoja hiihtäjiä – melkeinpä hitaampia kuin jalkamies.”
Seuraavana päivänä samaisen pataljoonan päiväkirja kertoo masentavasta näystä: ”etulinjasta lappaa sotilaita karkuun koko tien täydeltä”, kertoen ”vääriä tietoja kokonaisen pataljoonan tuhoutumisesta.” Varjosen oman komppanian sotapäiväkirja on katkennut 11. päivään, minkä kohdalla on merkintä, ettei sitä ole jatkettu, koska ”sotapäiväkirjaa pitänyt vänrikki, samoin kuin kaikki upseerit, ovat tässä vaiheessa haavoittuneet.”
Aamulla 12.2. Varjosen pataljoona saapui tukilinjaan ja karuihin uutisiin: pääpuolustuslinja eli Mannerheim-linja on murtunut Summassa edellisenä päivänä ja vihollinen on päässyt tukilinjalle saakka, joka nyt siis on pääpuolustuslinja. Hänen pataljoonansa sotapäiväkirjan mukaan koko päivän kestänyt tykkituli jatkuu seuraavana aamuna, kohdistuen nyt Varjosen pataljoonan asemiin.
”Vihollinen räjäytti hv.kaivannon etureunan rikki, siten syntyneestä aukosta ne pääsivät ajamaan ylös. Ne ajoivat aivan ampumahaudan eteen ja alkoivat siitä tulittaa asemiamme. Aamupäivällä osa tankeista pääsi etenemään ampumahaudan yli ja lähti etenemään ampumahaudan suunnassa siten, että osa ajoi ampumahaudan etu- ja osa takareunaa. Ampumahauta oli niin rikkiammuttu, ettei antanut mitään suojaa ja tappiot tulivat erittäin suuriksi. ”
13.2.1940 kaatuneista 547 suomalaissotilaasta peräti 218 kaatui Summassa, pahaenteisesti nimetyllä Kuolemanjärvellä.
Varjosen rykmentin tappioiksi merkitään 62 kaatunutta. 1 pataljoonan 3. komppaniassa heitä on kaksi: alikersantti Ahti Salonen sekä sotamies Markus Varjonen, jonka ruumis jää tuhoutuneena kentälle.
[br]
Antti Oiva Varjonen (1907 – 1940)
Ei mennyt kahtakaan viikkoa, ennen kuin suruviesti tavoitti Varjosten vanhemmat jälleen. Tällä kertaa kyseessä oli isoveljeään Markkua kaksi vuotta nuorempi Oiva.
Syyskuussa 1927 alkanut varusmiespalvelus meni hyvin kahden vuorokauden ”oppitunnilla torkkumisesta” saatua arestirangaistusta lukuun ottamatta ja vuosi myöhemmin armeijan harmaista kotiutui pikakivääriampujan erikoiskoulutuksen saanut sotamies.
Lähipiiristä kerrotaan hänen olleen ”luonteeltaan vahva ja määrätietoinen mies. ” Naimisiin hän meni jo 18-vuotiaana. Kasvavan perheensä hän elätti käymällä Turussa peltitöissä, minkä lisäksi hän toimi viitisentoista vuotta Maskun seurojentalon vahtimestarina, mitä kautta hänen perheelleen järjestyi asuntokin.
Talvisodan syttyessä oli selvää, että pieneen ja varsin vaatimattomasti varustautuneeseen Suomeen hyökänneellä Neuvostoliitolla oli huima etulyöntiasema niin miehistön määrän kuin aseistuksen suhteen. Massiivista ylivoimaa oli Karjalan kannaksella torjumassa kahdesta armeijakunnasta koostuva Kannaksen Armeija.
Läntisellä kannaksella näistä oli kenraaliluutnantti Harald Öhquistin komentama II Armeijakunta, johon kuului kolme divisioonaa sekä ns. suojajoukot, neljä prikaatia ja joitakin erillisiä pataljoonia.
Näistä pääosin varusmiehistä koostuneet 1. ja 2. Prikaati yhdistettiin 1.Divisioonaksi. Sodan alkaessa Divisioona oli Karjalan kannaksella suoraan Kannaksen armeijan alaisena reservidivisioonana.
Rauhanaikaisen armeijan yksiköistä muodostetun Divisioonan numerointi poikkesi muista divisioonista siten, että yksiköt, jotka normaalisti olisi nimetty jalkaväkirykmenteiksi, oli 1. Divisioonassa poikkeuksellisesti nimetty prikaateiksi. 1. oli Kannaksella sijoitettuna Pölläkkälän-Mälkölän alueelle (n. 15 km pääaseman takana), toinen, jonka II pataljoonan 6. komppaniaan sotamies Varjonen oli sijoitettu, oli ryhmittyneenä Kopralan-Hotakan alueella. Molempien prikaatien tuli käskyn mukaan jatkaa taemman aseman linnoittamista.
II Armeijakunnan epäonnistuneen suuren vastahyökkäyksen jälkeen Divisioonaan kuuluneet 2. ja 3. prikaati palasivat joulukuun loppupuolella majoituspaikoilleen rintamalinjan taakse. Tammikuun aikana Puna-armeija keskitti Karjalan kannakselle merkittävän määrän lisäjoukkoja, tavoitteenaan lopullisesti murtaa suomalaisten puolustus. Tammikuun lopussa divisioonan joukoista etulinjassa olivat 1. prikaati (Leipäsuon lohkolla) sekä 2. prikaati (Kattilaojan lohkolla).
Pääpuolustuslinjan murruttua antoi ylipäällikkö Mannerheim 15.2. 1940 armeijakunnalle luvan vetäytyä ns. väliasemaan; mm. Muolaanjärven kautta kulkeneeseen toiseen puolustuslinjaan. Rintamavastuu Leipäsuon koillispuolelta Muolaanjärvelle annettiin Varjosen prikaatille. Jo seuraavana päivänä tuli vetäytymiskäsky väliasemaan.
17.2. Puna-armeija sai kosketuksen suomalaisjoukkoihin 2. Prikaatin alueella Kattilaojan maastossa. Varjosen komppanian sotapäiväkirja kertoo mm. taempien vartioasemien tienoilla tavoitetusta, suomalaisten puolustuslinjaan pyrkineestä 20 miehen vahvuisesta vihollispartiosta, joka tapettiin. Seuraavana päivänä yhden korpraaleista kerrotaan onnistuneen ampua 12 vihollissotilasta.
Seuraavat päivät kuluvat vartiopalveluksessa, varustustöissä ja molemminpuolisessa partiotoiminnassa. Mainintaa niissä syntyneistä omista tappioista ei sotapäiväkirjoissa ole, mutta ennen kuin komppania aloittaa vetäytymisen Kattilaojan maastosta 27.2., sitä ennen korsunsa miinoittaen, sellainen ehtii tulla.
Hän on 33-vuotias maskulainen sotamies Varjonen, jota jää lesken lisäksi kaipaamaan peräti viisi lasta: yksi poika ja neljä tytärtä. Lapsista kahta nuorinta, sodan aikana syntyneitä kaksosia, hän ei ehtinyt koskaan näkemäänkään.
Hänen leskensä ei koskaan mennyt uusiin naimisiin.
[br]
Viljo Emil Varjonen (1912 – 1940)
Talvisota oli ollut ohi jo yli kolme viikkoa, ennen kuin Varjosen perhe antoi sille vielä kolmannen uhrinsa: 28-vuotiaan Viljon.
Metsämaalle Naantalista muuttanut ja maatyömiehenä työskennellyt Viljo oli kiltti ja hiljainen nuorukainen ja erityisen läheinen 1924 syntyneen siskonsa kanssa, joka muistelee häntä hyvillä mielin yhä tänäänkin.
– Hän osti minulle pyörän kun minä kävin vielä koulua. Jälkeenpäin kuulin, että hän oli sotilaskirjoissa laittanut minut lähimmäksi omaisekseen!
Hyväsydäminen nuorukainen ei ollut vielä naimisiinkaan ehtinyt eikä kotona odottanut kihlattua tai tyttöystävääkään.
350 vrk kestäneen varusmiespalveluksensa aikana hän sai taistelulähetin koulutuksen ja vapautui täysin palvelleena joulukuussa 1938. Kertausharjoitusvuosiksi hänelle oli suunniteltu vuosia 1944 sekä 1950, mutta kumpaakaan noista hän ei ehtinyt nähdä.
Talvisodassa sotamies Varjonen palveli maataan Merivoimien Esikunnassa. Hänen kohtalokseen ei koitunut vihollisluoti, vaan hänen kuolinsyykseen on merkitty 11 614 muun 1939-1945 sodissa menehtyneen poikamme lailla ”muu kuin vihollistoiminnasta johtuva (sairaus, onnettomuus, itsemurha jne.)”.
Hänen kohdallaan se tarkoitti vatsakalvontulehdusta, jota hoidettiin ensin sotasairaalassa, mutta kun kävi ilmi, ettei hän tulisi siitä enää parantumaan, hänet tuotiin takaisin Maskuun, ”kotiinsa kuolemaan.”
Sairauden uuvuttama nuorukainen menehtyi 7.4.1940 ja hänet on haudattu Maskun sankarihautausmaalle hautapaikkaan 34.
[br]
Vilho Mikael Varjonen (1926 – 1944)
Vilho lähti Vieno-veljensä kanssa Jatkosotaan tavallistakin raskaammin mielin: olihan edellinen sota vienyt heiltä kolmen veljen hengen ja kahden terveyden. Keväällä 1944 alettiin kutsuntoihin ottaa myös ikäluokkaa 1926, joten myös tuolloin vasta 17-vuotias Vilho sai kutsun maansa avuksi.
Kuusi luokkaa kansakoulua käynyt sotamies Varjonen muistetaan määrätietoisena nuorukaisena, joka muistutti paljon isoveljeään Oivaa.
– Hän oli niin nuori vielä, mitähän hänestäkin olisi vielä aikuisena tullut, suree häntä kaksi vuotta vanhempi sisarensa.
Monilapsisessa pienviljelijäperheessä ei lapsia ollut mahdollista kouluttaa, joten jokainen heistä lähti ansaitsemaan elantoaan jo varsin nuorena. Miesten ollessa rintamalla tarvittiin kotopuolen maatiloille apua ja näissä hommissa oli ehtinyt ensimmäiset työkokemuksensa hankkia tuolloin vielä kotonaan asunut Vilhokin.
Jalkaväen koulutuskeskus 17:ään hän saapui 21.5.1944. Vain kolme viikkoa myöhemmin hän sairastui Turun kasarmeilla tapahtuneessa onnettomuudessa, jossa hänen kerrotaan saaneen ”vettä keuhkoihinsa”. Tuon tarkemmin ei nuorukaisen kuolemaan johtaneita olosuhteita selvitetty.
Sotamies Varjonen oli hoidettavana 5. Sotasairaalassa, missä kuoli vammoihinsa 18.7.1944.
Saatuaan tiedon viimeisenkin veljensä kohtaamasta murhenäytelmästä pyysi 22-vuotias Vieno pääsyä etulinjasta pois, jotta perhe saisi edes yhden pojistaan takaisin. Hänen kotona yhä asuva siskonsa hankki tarvittavat paperit ja toive toteutui.
Veljessarjan viimeiset, sotainvalideina kotiin palanneet Toivo ja Aimo kuolivat 1963 ja 1965. Vieno menehtyi 74-vuotiaana 1995.
[br]
[br]
[br]
Talvisodan päättymisestä tulee tänä vuonna kuluneeksi 80 vuotta, mitä Sotaveteraaniliitto kunnioittaa monella tapaa. Yksi niistä on kohtaloiden esitteleminen maan Pro Patria-taulujen takaa.
Olisiko sinulla taulu, jonka sankarivainajien tarinat haluaisit jakaa? Ota yhteys toimitus@sotaveteraaniliitto.fi
[br]
PS. Toisen ”Pelastakaa sotamies Ryan”-tositarinan Suomen rintamilta löydät täältä.
[br]
Aikaisemmin Kohtalot Pro Patria-taulun takaa-sarjassa on ilmestynyt:
Aleksanterin teatteri, Helsinki
Helsingin juutalainen seurakunta
Lehtiniemen nuorisoseurantalo, Posio
Yhteystiedot
Katuosoite: Ratavartijankatu 2 A, 00520 Helsinki
Postiosoite: PL 600, 00521 Helsinki
