Uutiset perhe- ja peruspalveluministerin Annika Saarikon taannoin pysäyttämästä perhevapaauudistushankkeesta on otettu vastaan raskain mielin. Etenkin, kun uudistuksen toteuttamatta jättämisessä tuntui painavan ainoastaan raha, ei sen pitkän tähtäimen vaikutukset.

Muutoksia – etenkään merkittäviä sellaisia – saadaan harvoin aikaan ilman jonkinlaista rahallista panostusta. Ilman erinäisiä historiamme aikana voimaan saatuja muutoksia ei asioistamme olisi esimerkiksi nyt päättämässä ihan kaikkia yhteiskuntakerroksia edustava joukko.

Saarikon pöytä, jonne tämä uudistus jäi, on tuttu paikka myös meille. Samalle pöydälle pysähtyi hiljattain myös meillä veteraanijärjestöillä yli vuoden ajan työn alla ollut lakialoite avopalveluiden takaamisesta tasapuolisesti kaikille veteraaneille.

Mitä tuo kadunmiehelle mitään sanomaton aloite pitää sisällään? Sen, että kaikille veteraaneille taataan ne samat palvelut, jotka sotainvalideille jo nyt sotilasvammalain puitteisssa korvataan: kotipalvelut, asumispalvelut, liikkumista tukevat palvelut sekä omaishoidon tuesta ja sairaanhoitopalveluista aiheutuneet kustannukset.

Tapasin ministeri Saarikon uusimpaan lehteemme tehtyä haastattelua varten. Myös hän oli hyvillään veteraaniasioissa viime vuosina nähdyistä parannuksista, mutta muistutti, että jo oli kyllä aikakin. ”Pitäisi rohkeammin tunnustaa, että puhumme sellaisesta osasta suomalaisia, joiden elämänkaari on ehtoopuolella. Sen vuoksi kaikki, mitä tehdään, pitää tehdä nyt – muuten tämä jää juhlapuheiksi”, hän vielä erikseen korosti.

Vaikuttava oli hänenkin juhlapuheensa… ja juuri sellaisiksi se näyttää jäävänkin.

Veteraaniväestön korkean iän ja sen kaikille mukanaan tuoman heikkenevän kunnon ja kasvavien haasteiden vuoksi ei enää voida tuijottaa pelkästään veteraanin mahdollisen vamman haitta-astetta. Se yksinään ei korreloi avuntarvetta. Vai kuinka merkittäväksi luulette eron vaikka 10% invaliditeetin omaavan 90-vuotiaan veteraanin ja ilman näkyviä vammoja sodasta selviytyneen 100-vuotiaan veteraanin välillä? Tällä vaalikaudella alennettu haitta-aste tarkoittaa sitä, että kaikki sotainvalidit ovat käytännössä jo samalla viivalla. Meidän mielestä kaikki kunniakansalaisemme kuuluvat sinne. Ministeri Saarikon mukaan niin hänenkin.

Kuka tahansa edunvalvontatehtävissä työskennellyt tietää, että harvassa ovat asiat, jotka valtio antaa oma-aloitteisesti. Joka ikistä voimaan saatua etuutta, lisää ja niiden parannusta edeltää jopa vuosien väsytystaistelu. Edunvalvontatyö veteraanijäsenistömme aseman parantamiseksi on ollut liittojen perustamisesta lähtien toimintamme peruskivi, mutta se on juuri sitä virkamiesten toimistoissa, neuvottelupöydissä ja ministeriöiden käytävillä tehtävää työtä, joka ei Suurelle Yleisölle näy.

Vuosi saattaa siis tuntua lyhyeltä ajalta ja pettymyksemme liioitellulta, mutta sitä se ei ole. Kyseessä on väestönosa, jonka keski-ikä on jo nyt 93. Aikaa hukattavaksi ei siis ole – heidän määränsä vähenee kirjaimellisesti silmissä.

Jo vuonna 2002 tuolloinen kauppa- ja teollisuusministeri Sinikka Mönkäre kommentoi veteraaniasiaa näin: ”olemme mielestämme tulleet sellaiseen ajankohtaan, että kaikille sotainvalideille ja miksi ei veteraaneillekin voitaisiin myöntää kaikki ne valtion korvaukset, jotka tähän saakka on maksettu vain kaikkein vaikeimmin vammautuneille sotainvalideille.”

Tuolloin veteraaneja oli elossa vielä liki 125 000. Tällä hetkellä määrä on laskenut jo alle 14 000.

Sanotaan se nyt ääneen:  kovin montaa vuotta ei tämä lakimuutos siis maamme taloutta rasittaisi. Heille ja meille kyse on kuitenkin paljon enemmästä. Tasa-arvosta ja siitä, että valtio, joka lähetti heidät puolestaan sotaan, hoitaa heidät kunnialla viimeiseen iltahuutoon saakka.

Nämä ihmiset olivat valmiita uhraamaan kaikkensa tämän maan eteen. Jos sillä ei saa oikeutta odottaa, että valtio ei vain hiljaa odota ”luontaisen poistuman” korjaavan ”ongelmaa” pois päiväjärjestyksestä, niin en tiedä millä.

Kirjoittaja on Sotaveteraaniliiton tiedottaja