”Ohiammuttu”.

”Huonosti tapettu”.

Huumori on tunnetusti tiukoissa paikoissa olennaiseksi nouseva selviytymiskeino. Mitä tiukempi tilanne, sitä mustempaa huumori. Samaa hurttia huumoria ovat sotaveteraanimme käyttäneet myös itsestään vitsaillessaan. Kyllä, nuo ovat nimenomaan heiltä lainattuja.

Vitsit ovat kuitenkin olleet vähissä tavassa, jolla se sama yhteiskunta, jota ei ilman näitä tyyppejä olisi edes olemassa, on heitä kohdellut. Heidän nuoruusvuotensa ja pahimmassa tapauksessa terveytensä vieneitä sotia seuranneina vuosikymmeninä ovat he saaneet osakseen niin pilkkaa kuin väheksyntää.

Aseet hiljenivät vuonna 1945, mutta monen kohdalla sota jatkui koko heidän mielessä ja painajaisissa koko loppuelämän. Niin jatkui myös selviytymistaistelu. Tällä kertaa aseena oli Suomipistoolin sijaan pelkästään hiljainen periksiantamattomuus, jonka voimin sinniteltiin vuodesta toiseen. Sukupolvi, joka ei tottunut apua saamaan, ei sitä myöskään enää pyytänyt.

Kerran rintamalla annettu lupaus jäi kuitenkin elämään. Veteraanijärjestöt ottivat asiakseen pitää huolen siitä, että veljeä jätettäisi vieläkään. Ei heistä ainuttakaan. Pilkalta ja väheksynnältä eivät ole säästyneet nekään. Liki viikottain saamme ampua alas erinäisiä perusteettomia väitteitä liittojen väitetystä miljoonaomaisuudesta, joiden ilkeämielisten levittäjien tarkoituksena on ainoastaan epäluulon kylväminen.

Vuosikymmeniä jatkunut edunvalvonta on tuottanut tuloksia. Hitaasti, mutta silti. Rivit ovat harvenneet, mutta poissa eivät veljet vieläkään ole. Heitä on joukossamme vielä liki 13 000. Keski-ikä on heillä jo pitkälti yli 90. Ei tarvita geriatrian professuuria ymmärtääkseen, että vuodet ovat tuoneet tullessaan jos jonkinlaista vaivaa ja kremppaa, jonka seurauksena arjesta ei enää selvitä ilman apua. Ja että jäljellä olevien vuosien aikana tuo avuntarve tulee vain kasvamaan.

Kun ikä lähentelee kolminumeroisia lukuja, ei ole enää käytännössä minkäänlaista eroa siinä, onko ihminen kymmenprosenttinen sotainvalidi vai ”pelkästään ohiammuttu”. Monessa tapauksessa tilanne on itse asiassa juuri päinvastainen, sillä sotilasvammalain nojalla sotainvalideille taatut palvelut ovat pitäneet huolen siitä, että heidän toimintakykyään on järjestelmällisesti tuettu ja ylläpidetty jo vuosikymmenten ajan.

Erityisen räikeäksi vallitsevan tilanteen on tehnyt anteeksiantamattomat erot maan eri osien välillä. Näin myös veteraanin asuinkunta on asettanut aseveljet keskenään eriarvoiseen asemaan, jossa läheskään kaikki eivät ole saaneet tarvitsemaansa apua.

Aiemmin syksyllä väännettiin peistä valtion ensi vuoden talousarviosta. Kyseessä oli istuvan hallituksen viimeinen budjettiriihi, jota seurasimme henkeä pidätellen. Jo vuosien ajan olemme ajaneet lakialoitetta, joka vihdoin saattaisi kaikki sotaveteraanimme samalle viivalle ja takaisi kaikille; ohi- ja kohtiammutuille veljille, yhtenevät palvelut elämänsä viimeisten vuosien tueksi.

Koko ajan vain pirstaloituneemmalta näyttävään yhteiskuntamme piirtyvät rintamalinjat heijastuvat myös poliittiselle areenalle. Tuntuu, että meitä erottavia asioita on enemmän kuin yhdistäviä. Yksi asia kuitenkin yhdisti puheenvuoroja yli puoluerajojen, mitä poliitikot myös julkisesti kiittelivät: sotaveteraanit.

Veteraaniasian edunvalvontatyömme viime vuosien suurin tavoitteemme on nyt saavutettu. Uuden lainsäädännön on tarkoitus tulla voimaan marraskuun alussa 2019. Tuossa vaiheessa se on liian myöhäistä niille yli 3000 veteraanillemme, jotka ovat jo ehtineet kuulla viimeisen iltahuutonsa, mutta niiden n. 8000 tuolloinkin keskuudessa elävän kunniakansalaisemme puolesta kiitos teille kaikille asian mahdollistaneille.

Kaikki veljistä ovat nyt viimein samalla viivalla, niinkuin pitääkin. Sodassa nimittäin ammuttiin kaikkia. Kaikkiin vain ei osuttu.

Kirjoittaja on Sotaveteraaniliiton tiedottaja.