Kansan ja kansakunnan määrittelyssä saatetaan helposti ajautua hankaliin historiallisiin ja rasistisiinkin kinasteluihin. Tasavallan presidentin viestintäpäällikkö Jouni Mölsä avasi taannoin erään tilaisuuden määrittelemällä oivallisesti kansan tarinaksi.

Kansa on tarina.

Valtioiden välisessä kulissien takaisessa painissa informaatiosodankäynnillä vaikutetaan syvälle kansakunnan mielen ja horjutetaan näin kansan tarinaa. Tässä sodassa suomalaisten sanotaan olevan hankala kohde vaikeahkon kielemme ja lukutaitomme; luetun ymmärtämisen, perusteella. Kaikki huuhaa ei uppoa osaaviin ja ajatteleviin kansalaisiin.

Ehkä tärkein tai ainakin yksi tärkeimmistä kansakuntamme tarinan kulmakivistä on sotasukupolven arvot ja teot kolmekymmentäluvulta sotien kautta maamme jälleenrakentamiseen. Tämä tunnustetaan yleisesti. Esimerkiksi viime kevään koronapandemian poikkeusoloja vertailtiin usein sotasukupolvemme kokemuksiin. Rauhoittelimme toisiamme, sillä uskomme pärjäävämme nyt, kun pärjäsimme silloinkin.

Sellaista kansaa, joka uskoo omaan tarinaansa, on vaikea nujertaa. Tarinaa on kuitenkin pidettävä yllä, ja tässä veteraaniliittojen perinnetyö yhdessä Tammenlehvän Perinneliiton valtakunnallisten jäsenjärjestöjen kanssa on aivan keskeistä. Kansan tarinalla on yhtä monta alkulähdettä kuin on aikojen saatossa ollut kansalaisiakin. Yksilöiden tarinat kietoutuvat perheen, suvun ja eri yhteisöjen kautta osaksi kansallista kokonaisuutta. Perinne ei synny käskemällä, vaan perinteiden alkulähde ja arvokkain osa on paikallinen omakohtainen kokemus ja tunne yhteenkuuluvuudesta.

Sotasukupolven perinteitä on vaalittu ja ylläpidetty jo välirauhasta lähtien esimerkiksi kirjallisuudessa, elokuvissa, teatterissa ja musiikissa sekä veteraanitilaisuuksissa. Perinteiden vaalijat ovat ytimen äärellä, sillä ilman tätä työtä muistot himmenevät ja tarinaltamme katoaa pohja. Professori Laura Kolbe peräänkuulutti Helsingin Sanomien mielipidekirjoituksessaan 2.8.2020 sotahistoriaamme tarinamme tärkeänä tekijänä. Hän oli huolissaan resurssien puutteesta ja sitä, että kokonaisuus jää hajanaiseksi ja pienimuotoiseksi.

Veteraaniliitoilla on nyt se kuuluisa tuhannen taalan paikka vastata tuohon huoleen veteraanikentän ollessamme matkalla kohti perinneaikaa. Arkisessa perinnetyössä saattaa harvoin tulla mieleen, kuinka merkittävien kansallisten perusasioiden ääressä perinteen kartoittaja ja ylläpitäjä onkaan. Tarinamme sisäistäminen on paras puolustus erilaisia informaatiohyökkäyksiä vastaan.

Mikkeliin perustettava Sodan ja rauhan keskus Muisti täyttää valtakunnan tason aukkoa kansan tarinan ylläpidossa. Keskukseen linkittyvä alueellisten perinneyhdistysten toteuttama paikallinen ja alueellinen sotasukupolven perinteen vaaliminen yksittäisistä muistomerkeistä ja museoista aina laajoihin taistelualueisiin luo kokonaisuuden, johon perustuen kansamme tarinaa on hyvä ylläpitää ja kehittää. Juoksuhautoihin ei koskaan pidä jäädä makaamaan, mutta niiden pohjalta voidaan rakentaa ja kehittää kansamme tarinaa.

Kirjoittaja on Sotaveteraaniliiton toiminnanjohtaja