Aikanaan Englannissa hermostuin usein bussimatkoihin. Asuin Totton – nimisessä kylässä (joka eräänä vuonna äänestettiin Englannin tylsimmäksi kyläksi) ja sieltä oli noin viidentoista minuutin matka Southamptonin keskustaan. Bussit tulivat harvakseen ja seisoessani kaatosateessa pysäkillä ikävöin usein omaa autoani sekä Helsingin muutaman minuutin välein kulkevaa metroa. Bussit olivat aina myöhässä!

Kun bussi vihdoin tuli, alku oli aina hyvä: ”Hello, rose” (Hei ruusu), kuski toivotti ovet avatessaan ja sydän suli joka kerta. Joskus kuski sanoi myös ”Hello, love” – hei rakas. Mutta sen merkitys on vain ystävällinen ja sanaa käytetään kaikkialla, kuski ei siis yrittänyt vikitellä.

Mutta sitten se alkoi. Joka ikisellä pysäkillä, joka ikisen mummelin kiivetessä kyytiin alkoi kalkatus, joka kesti ja kesti. Auto seisoi pysäkillä ja kuski höpötti mummelin kanssa. Aiheena saattoi olla niin mummelin aviomiehen lonkkaleikkaus, pojan uusi työpaikka tai sää (neljä vuodenaikaa – yhden päivän aikana). Sitten auto nytkähti eteenpäin ja jumiutui taas seuraavalle pysäkille. Jälleen alkoi höpötys: mitäs Peterille kuulu, onpa ollut sateista, kuinka olet toipunut polvileikkauksesta?

Kihisin itsekseni penkillä, vilkuilin kelloa. Vartin matka kesti 45 minuuttia, koska kuski höpötti lähes jokaisen kanssa, joka siihen autoon nousi. Myös bussista poistuminen oli samanlaista piinaa: jäähyväiset jokaisen kohdalla kestivät yhtä kauan kuin bussiin tulemiset.

Olin nuori, kiireinen, itsekeskeinen. Tänä päivänä tajuan, kuinka kallisarvoista kuskin antama aika ja lyhyt keskustelutuokio mummeleille oli. Meidän tuppisuiden suomessa vastaava ei tapahtuisi. Ihmiset ovat tylyjä, bussikuskeille ei sanota huomenta eikä edes kiitosta. Jokainen murjottaa omassa kuplassaan.

Toisaalta se on myös aika hellyttävää, tämä meidän suomalaisten hiljaisuus ja yksinäisyyteen vetäytyminen. Ei yli-leveää, amerikkalaista tekopirteää naukumista tai italialaista huutoa, vaan välimatkoja, omaa tilaa.

Suomalaista puhekulttuuria ja hiljaisuutta tutkinut dosentti Michael Berry puhui vuonna 2013 Ylen uutisille positiivisesta hiljaisuudesta. ”Toiset suomalaiset osaavat tulkita tällaisen hiljaisuuden, mutta muiden kulttuurien on vaikea ymmärtää sitä”, Berry sanoi.

Kulttuurit, joissa keskustellaan paljon, eivät välttämättä aina ymmärrä hiljaisuuden hyviä puolia.

Suomalaiset tunnetaan maailmalla hiljaisina, vähän jäyhinä, mutta rehellisinä. Brittiläinen aviomieheni kauhistelee edelleen, kuinka Tuusulan Hyrylän Ilmantorjuntamuseon pihalla on näytillä alueilmantorjunta-ohjuspatterin ItO 79:n kalustoa. Museon ulkoalueella on ohjusten lisäksi AN/TPS-1E maalinosoitustutka, raskaita tykkejä sekä ampumaleirillä käytetty maalilennokki lähtökatapultin päällä.

Mieheni mukaan Englannissa ne olisi varastettu välittömästi.

Appivanhempani puhuvat edelleen siitä, kuinka kerran Kansallismuseon kahvilassa jätin kassalle myyjän pyynnöstä täpötäyden kolikkokukkaroni. Sillä aikaa, kun joimme kahvia, myyjä laski kolikot ja vaihtoi ne seteleiksi. Anopin kahvinjuonnista ei meinannut tulla mitään, oli niin huolissaan. Oletko varma, että myyjä laskee oikein eikä ota osaa kolikoista itselleen? Englannissa ei ikinä tuollaista voisi tehdä!

Nauroin ja lohdutin. Tämä on Suomi!

Meidän hassu, pieni, hiljainen ja rehellinen Suomi, jossa tykkejä ei varasteta museon pihalta ja myyjä palauttaa kukkaron. Missä näihin aikoihin pysähdytään hetkeksi ulkona kuuntelemaan hymy huulilla: linnut laulavat, kesä tulee.

Kirjoittaja on helsinkiläinen kirjailija ja Kenttäpostia-lehden kolumnisti

Teksti on alun perin julkaistu Kenttäpostia-lehden numerossa 2/2019. Kuusi kertaa vuodessa ilmestyvä lehti toimitetaan kaikille jäsenille. Jäseneksi pääset liittymään tästä.