Siinä se on edessäni, Ihantala.

Paikka, josta olen lukenut ja kuullut paljon, mutta näen sen nyt ensimmäistä kertaa.

Paikka, joka varmasti syöpyi kymmenien tuhansien suomalaissoturien mieleen elämän loppuun asti.

Paikka, jossa niin monet kohtasivat elämänsä lopun aivan liian aikaisin.

Paikka, jossa kenraali Govorovin panssarit törmäsivät itseään kovempaan vastukseen.

Paikka, jossa käytiin Pohjoismaiden historian suurin taistelu.

Paikka, jossa isäni oli yksi niistä, jotka olivat päättäneet: ”Tästä ei tulla läpi!”

On kesän loppu ja olen Tammenlehvän Perinneliiton historianopettajille järjestämällä vuotuisella opintomatkalla Karjalan kannaksella. Kolmen päivän matkalla olemme käyneet Valkeasaaressa, Vammelsuussa, Raivolassa, Kuuterselässä, Siiranmäessä, Äyräpäässä ja nyt Ihantalassa. Vaikka sodasta on jo kauan ja maisemat ovat muuttuneet, sotahistoriallinen matka loistavan oppaan johdolla auttaa eläytymään noihin maan kohtalon kannalta merkittäviin hetkiin.

Tapahtumat sinänsä ovat hyvinkin tuttuja historiaa harrastaneelle, mutta tällainen matka antaa joka tapauksessa uutta tietoa ja avaa uusia näkökulmia. Kertomukset yksittäisten taistelijoiden uroteoista tuovat aivan oman syvyytensä kokonaiskuvaan. Itselleni matka on ensimmäinen rajan tällä puolen ja henkilökohtainen jo siksi, oma isäni oli yksi näiden kesän 1944 ratkaisevien taisteluiden keskellä olleista nuorukaisista.

Isäni sotapolku alkoi helmikuussa 1940, kun tuli käsky varusmiespalvelukseen. Talvisotaan hän ei ehtinyt, mutta jatkosodassa hän oli alusta loppuun. Tulikasteen isän 6. divisioonaan kuuluvat joukot saivat Sallassa. Divisioonan jalkaväkijoukot kärsivät suuria tappioita, tykistö, johon isänikin kuului pääsi vähemmällä. Ei kuitenkaan aivan ilman tappioita.

Isäni kaveri kaatui erään suon laidassa aukeaman takaa ammuttuun laukaukseen. Isäni ampui kiväärillään takaisin ja näki kohteensa kaatuvan. Myöhemmin, kun suomalaiset ylittivät suon, sen reunasta löytyi kaatunut venäläinen luutnantti.

Sallasta isäni osasto eteni Karhumäkeen, johon se jäi pitemmäksi aikaa. Kiire tuli juhannuksena 1944, jolloin isän divisioona kiidätettiin Kannakselle pysäyttämään vihollisen suurhyökkäystä. Valmistautumisaikaa ei ollut paljon, vihollinen painoi murskaavalla ylivoimallaan päälle.

Kesäkuun lopussa Suomen radiotiedustelu nappasi tärkeän sanoman. Vihollinen oli ryhmittymässä läpimurtoon Ihantalassa. Sanomasta selvisi ryhmittymisaika- ja paikka. Suomalainen tykistö asettui asemiin hevosenkengän muotoisesti ryhmittymispaikan ympärille. Kun hetki koitti, tulenjohtaja antoi komennon ja yli 250 tykkiä ja lukuisat kranaatinheittimet keskittivät tulensa samalle alueelle, ryhmittyvien joukkojen niskaan.

Suomalainen tykistö oli tarkkuudeltaan ja tehokkuudeltaan maailman paras. Hyökkäykseen ryhmittyneistä joukoista ei jäänyt jäljelle mitään. Täydellisen tuhon varmistivat vielä osasto Kuhlmeyn pommittajat.

74 vuotta myöhemmin katselen maisemaa. Kuluneina vuosikymmeninä se on tietenkin muuttunut, mutta johonkin tuonne isäni oli ampumassa. Ja jossakin tässä oli se paikka, jonne hän ja saman pitäjän veteraanikaveri heittäytyivät maantienojaan suojaan vihollisen tykistöiskulta. Sallan tapaus ja tämä ovat niitä asioita, jotka isäni kertomuksista ovat jääneet mieleen. 50-luvun lopulla hän puhui usein sotakokemuksista kylässä käyvien veteraaniveljien kanssa. 60-luvulla nämä kertomukset loppuivat kokonaan. En tiedä syytä, enkä koskaan huomannut kysyä.

Isäni sotapolku jatkui vielä Lappiin saksalaisten perässä. Marraskuussa Sodankylässä koitti viimein kotiuttaminen lähes viisi vuotta kestäneeltä matkalta. Matka oli raskas, mutta se oli sen arvoinen. Sen me ymmärrämme nyt.

Tuolta matkalta olisi ollut paljon enemmän kuultavaa, kuin mitä saimme kuulla. Muistoksi matkalta jäi pakki ja pistin. Vuosia isän poismenon jälkeen löysin hänen tavaroittensa joukosta venäläisen upseerikokardin.

Ehkä se oli sen luutnantin.

Kirjoittaja on Itä-Suomen yliopistoon väitöskirjaa tekevä historiantutkija.

Teksti on osa kesällä 2018 Tammenlehvän Perinneliiton historianopettajille järjestetyn opintomatkan satoa.