”Aina sotilaita nähdessä tulee nuoruus mieleen” – 92-vuotiaan rintamasotilaskotisisaren Aila Sorrin tie vei Ivalosta evakkoon ja juoksuhautaan

”Aina sotilaita nähdessä tulee nuoruus mieleen” – 92-vuotiaan rintamasotilaskotisisaren Aila Sorrin tie vei Ivalosta evakkoon ja juoksuhautaan

100-vuotias Sotilaskoti on yhä voimissaan. Varuskuntien lakkauttaminen on jonkin verran vähentänyt niiden määrää, mutta uusia aluevaltauksia sen toiminnan takana oleville vapaaehtoisille sotilaskotisisarille on löytynyt mm. maanpuolustusjärjestökentän ja sen tapahtumien cateringissä.

[br]

Sotku – siellä missä sotilaskin

Jo sotavuosina sotilaskoti seurasi sotilaitaan myös maastoon. Talvisodan aikana yksittäiset sotilaskotiyhdistykset seurasivat omaa joukko-osastoaan rintamalle, jonne perustettiin tilapäisiä sotilaskoteja ja liikkuvat sotilaskotiyksiköt liikkuivat rintama-alueella. Liikkeellä ”Sotku” pysyy yhä: sen myyntiautot ovat tuttu näky niin kenttäharjoituksissa kuin messuilla.

Tehtävän ydinkin on pysynyt samana: tarjota sotilailleen kodinomainen paikka, jossa lohduttautua, rauhoittua, virkistäytyä… ja tulla hemmotelluksi niillä Sotkun kuuluisilla munkeilla.

[br]

Kauppa käy liikkuvassa Sotilaskodissa etulinjassa Tohmajärven lähellä, heinäkuu 1941

[br]

Jatkosodan ja Lapin sodan aikana Sotilaskotiliitto vastasi sotilaskotitoiminnasta sotatoimialueella. Varmoja lukuja sotatoimialueella toimineista sotilaskodeista ja sotilaskotisisarista ei ole saatavilla, koska sodan loppuvaiheessa aineistoa tuhoutui. Toiminnan laajuutta kuvaa esimerkiksi kevään 1944 tilanne, jolloin sotatoimialueella toimi 600 sotilaskotia ja noin 1.800 sotilaskotisisarta.

Sotilaskotisisarten roolia miehistön mielialan kohottajana ei unohdettu kotirintamallakaan: tavanomaisen toimintansa lisäksi ne mm. valmistivat ns. tuntemattoman sotilaan paketteja, joita veteraanit lämmöllä yhä lämmöllä muistelevat. Paketteja jaettiin sotavuosina kymmeniätuhansia: pelkästään vuonna 1941 tuntemattoman sotilaan paketti ilahdutti 73 881 sotilasta.

[br]

Tuntemattoman sotilaan paketissa oli poikkeuksetta myös kirje, joka luettiin aina huolella ja useampaan kertaan, Kannas 1941

[br]

Rivit ovat harvenneet myös tuon aikaisten sotilaskotisisarten joukossa. Yksi jäljellä olevista on 92-vuotias rintamasotilaskotisisar Aila Sorri. Helsinkiläistyneen Sorrin juuret ovat paljon pohjoisemmassa.

– Olen kotoisin Ivalosta. Meillä oli ihana talo Ivalo-joen rannalla. Se oli niin kaunis paikka. Mutta Lappiin en enää muuttaisi. Siellä on suurimman osan vuodesta liian kylmä ja liian pimeää. Kaikki kaunis kestää siellä niin vähän aikaa.

[br]

Töihin, evakkoon ja juoksuhautaan

Sorrin ensimmäinen pesti vihreänä sisarena oli Ivalossa vuonna 1944, 17-vuotiaana.

– Sotilaskotiin tarvittiin reipasta tyttöä. Minä innostuin ja menin. Pestiin parakin lattioita mäntysuovalla ja hiekalla, hän muistelee.

Työtä riitti eikä tunteja laskettu, mutta toimelias nuori nainen ei kokenut työtään raskaaksi.

– Se oli hauskaa työtä! Oltiin nuoria, tehtiin yhdessä, jaksettiin. Keitimme kahvia ja leivoimme ja myimme kaikenlaista pientä tarviketta sotilaille. Sotilaskodissa riitti aina tekemistä. Olimme koko porukka sotilaita myöten ystäviä ja autoimme toisiamme.

Osa sotilaista olisi ollut kiinnostunut  enemmästäkin kuin ystävyydestä, mutta tätä 17-vuotiasta ei niin vain hurmattu.

– Jotkut sotilaat yrittivät tehdä itseään tykö, mutta minua kiinnosti työnteko, ei riiaus, hän sanoo topakasti.

Pian sota tuli kuitenkin niin lähelle, että kaikki joutuivat lähtemään evakkoon. Rintama kulki Lutolla.

– Sinne oli tullut venäläisiä partisaaneja. Kaikki loppui äkkiä ja alkoi surkea evakkomatka. Meitä oli 7 lasta, minä olen keskimmäinen. Lutolta jäi vähän kuvia ja mukaan tuli pieni matkalaukku, mutta nekin katosivat matkalla. Meidät tultiin hakemaan kuorma-autoilla ja ajettiin Ivalosta Rovaniemen juna-asemalle. Minulla oli mukana vain pieni matkalaukku.

[br]

Jatkosodan aikainen Alakönkään sotilaskoti Lutolla

[br]

Ailan sotilaskotiaikaisesta muistikirjasta löytyy paljon kuvaava runonpätkä.

 

”Oi Lutto sä kaunis erämaajoki,

sun rannoillas poikamme taiston koki”

 

Sorrin sotamuistoista pahimmat sijoittuvatkin juuri evakkomatkalle.

– Lutolla käytiin sissisotaa. Meitä oli viidessä kuorma-autossa. Luulimme, että autoihin osui pommeja ja hyppäsimme pois autoista. Piilouduin juoksuhautaan erään oman kylän pojan kanssa. Silloin minä pelkäsin todella, hän tunnustaa.

Kun tilanne oli ohi, tien vieressä näkyi kuolleita venäläisiä partisaaneja.

– Kahteen ensimmäiseen kuorma-autoon oli ammuttu pahasti. Yksi sotilas haavoittui vakavasti ja yksi eversti kuoli. Minä olin siinä kolmannessa autossa, Aila kertaa tapahtumia yhä liikuttuen.

[br]

Ahkera evakko

Evakkojen saavuttua Rovaniemen asemalle pakattiin heidät junaan.

– Junassa saimme kuulla, että rata on miinoitettu ja ajoimmekin Ajoksen satamaan. Satamassa ihmiset lastattiin laivan ruumaan. Matkan päämäärää ei kerrottu. Lapsia ja vanhempia makasi laivan lattialla. Kuului itkua ja voivottelua. Se oli kamala matka, Aila pudistelee päätään.

Lopulta laiva saapui Raaheen, josta evakot vietiin Ylivieskan kirkkoon nukkumaan.

– Minusta tuntui, että koko kirkko heilui, kun siellä oli niin paljon väkeä. Sitten tulivat isännät, jotka valitsivat, millaisen perheen halusivat majoittaa. Me saimme kahden sukulaisperheen kanssa oman talon, jossa oli 3 huonetta, jokaiselle perheelle oma. Meillä kävi hyvä tuuri.

Toimelias tyttö ei jäänyt tyhjän pantiksi uudella paikkakunnallakaan.

– Yhtenä päivänä tarvittiin pyykkäreitä. Minä lähdin Hilma-tädin kanssa evakkosairaalaan pyykkäriksi. Sainpas jotain tekemistä! Käsikonstilla pestiin ja saatiin ruokaa palkaksi, hän hymyilee.

– Työn tekeminen ja hyödyksi oleminen veivät ajatuksia pois sodan kauheuksista.

[br]

”Kiireisenä pysyminen torjuu yksinäisyyttä”, tietää Aila Sorri

[br]

Muistot elävät

Muistot ovat säilyneet mielessä vahvoina.

– Aina sotilaita ja varusmiehiä nähdessäni tulee nuoruus mieleen.

Sorrin sukupolven nuoret miehet ja naiset menettivät parhaat nuoruusvuotensa sodan jaloissa, mutta katkeruutta se ei ole häneen jättänyt.

– En minä osaa valittaa. Hyvin on kuitenkin käynyt. Kaikki työ on aina kelvannut. Olen tehnyt aina niitä hommia mitä on löytynyt, enkä ole koskaan ollut työtön.

Sodan jälkeen Sorri työskenteli sotavammasairaalassa, eläkkeelle hän jäi Silmäklinikalta.

– Eläkkeelle jäädessäni pelkäsin eniten tekemättömyyttä. En oikein osannut olla tekemättä mitään, hän myöntää nauraen.

Omien sanojensa mukaan hän on viime aikoina tosin ”hieman laiskistunut”. Se on tosin kovin suhteellista: kyläilyt, kauppareissut, ruoanlaitto ja muu kodinhoito hoituvat yhä itsenäisesti.

Huushollissa on aina jotain työtä, Sorri pohtii. Sen tekeminen, vaikka hissukseen, torjuu hänen mukaansa myös yksinäisyyttä. Yksin hän on asunut miehensä kuolemasta vuonna 1991.

Lapset ja lapsenlapset ovat kuitenkin tärkeä osa Sorrin elämää ja heidän kuviaan on ympäri hänen kotiaan. Jälkipolvi nousee usein esiin myös hänen puheessaan.

Ystävistä monet ovat jo kuolleet, mutta hän pitää edelleen yhteyttä tuttuun sotilaskotisisareen.

– Hän asuu Tampereella ja on 97-vuotias. Matkustaminen on vaikeaa, mutta puhelimessa juttelemme.

Toiselta ystävältään hän oppinut myös elämänsä ohjenuoran.

– Ihminen ei ole köyhä, jos on terve ja pystyy töihin!

[br]

PS. Sotilaskotisisarten usein unohdettua roolia rintamalla pohditaan nyt myös Sotaveteraaniliiton blogissa – käy siis lukemassa sekin!