Kesä, joka jäi ikuisesti mieleen – rauhanturvaajat sotaveteraaneja jälleenrakennuksessa auttamassa

14.12.2021 Kesä, joka jäi ikuisesti mieleen – rauhanturvaajat sotaveteraaneja jälleenrakennuksessa auttamassa

Uusimman Kenttäpostia-lehtemme toivottuna teemana on jälleenrakennuksen kausi, josta tämäkin tarina kertoo. Joko muuten olet lehden tilaaja? Kuusi kertaa vuodessa ilmestyvä lehti toimitetaan kaikille jäsenille tai sen voi tilata vuosikertatilauksena (15€). Jäseneksi pääset liittymään tästä, pelkän lehden voit tilata täältä.


Suomalaiset sotaveteraanit ja suomalainen rauhanturvaamisosaaminen ovat hyvin paljon kytköksissä toisiinsa. Sotien hirveän hinnan maksaneena me tiedämme, kuinka tärkeää rauha ja sen varjeleminen on ja me olemme hyviä siinä.

Maamme osallisuus rauhanturvaamisessa on pitkä ja kunnioitettava: Suomi oli nimittäin mukana jo YK:n ensimmäisessä rauhanturvajoukko-operaatiossa Suezilla 1956.



”Suomen kansa, joka teidät lähettää, luottaa siihen, että te täytätte teille annetun edesvastuullisen tehtävän kunnialla, kuten suomalaisen sotilaan tulee”, kuuluivat joulukuussa 1956 presidentti Urho Kekkosen läksiäissanat.  Ensimmäisillä Suomen maailmalle lähettämillä rauhanturvaajilla olikin teorian lisäksi myös käytännön sotilaallista osaamista konfliktitilanteista – olivathan he pitkälti sotaveteraaneja.

Rauhanturvaajat ovat myös pitkään olleet yksi tärkeitä kumppaneitamme veteraani- ja perinnetyössä. Yksi tämän hyvin tietävä on Viipurissa syntynyt Jorma Reinimaa, joka palveli Tauno-kollegansa kanssa 1957 Yhdistyneiden Kansakuntien United Nations Emergency Force (UNEF)- operaatio Suomen Komppaniassa Egyptissä.


Gazan ja Israelin välistä aselepolinjaa vartioimassa 1952, Jorma Reinimaa oikealla

– Kun palasimme Suomeen aivan vuoden 1957 lopussa, olimme kiinnostuneita kansainvälisistä asioista, mutta kielitaito, tai oikeammin sen puute, oli haittana. Minä olin huonosti menneessä keskikoulussa istunut saksan tunneilla. YK:n joukoissa olin jonkin verran englantia oppinut, mutta lähinnä kauppiailta malliin ”tis veri good for white lady”, Reinimaa hymähtää.

– Tauno sen sijaan oli sitkeästi omin päin opiskellut englantia jo ennen YK:n joukkoihin lähtöä, ”English By The Nature”- metodilla ja osasi enemmän kuin minä.


Tanskalaisen Arthur M. Jensenin kehittämällä metodilla oli mahdollista opetella monia kieliä

Hätää kärsivä Suomi sai apua maailmalta

Halua parantaa englannin kielen taitoa oli, mutta apua siihen tarvittaisiin, nuorukaiset tuumivat. Apu löytyi Hauholla toimineesta Viittakiven kansainvälisestä kansanopistosta.

– Menimme kahden viikon englannin kielen kurssille. Siellä ihastuimme paikan kansainväliseen ilmapiiriin ja jatkoimme opistossa puolen vuoden kurssilla tammikuussa 1959. Opiston käyttökielet olivat suomi ja englanti. Henkilökunnassa ja opiskelijoissa oli sellaisia, joiden äidinkieli oli muu kuin suomi ja englannin kielen taitomme kasvoi kohisten.

Viittakiven opistossa pojat myös kuulivat amerikkalaisten kveekareiden aloittamasta avustustyöstä Lapin sodan tuhoamassa Lapissa.

– Alkuun oli paikallisille hankittu huopia, telttoja, vitamiineja, ruokaa, maitopulveria kouluihin ja jopa siemenperunoita. Kaikkea sellaista mitä Suomi nyt lähettää pulassa oleviin maihin eri puolille maailmaa kehitysapuna, hän kertoo, samalla myös muistuttaen, kuinka suuren nousun Suomi onkaan vain joidenkin vuosikymmenien aikana tehnyt.

-Pian yhdeksi toiminnan muodoksi tuli kylissä aloitetut vapaaehtoiset työleirit, joilla autettiin kyläläisiä rakentamaan heidän poltetut talonsa uudelleen. Ensimmäiset työleirit järjestettiin 1946 Rovaniemen maalaiskunnan Autin ja Sallan Hirvasvaaran kylissä, minkä jälkeen niitä oli joka vuosi.


Inarin työleiriltä vuonna 1947 (kuva: H.Lutz/ KVT)

Sodan tuhoja korjaamaan tähtäävänä työnä Suomessa alkanut vapaahtoistyö jatkuu tänä päivänä ihmiskohtaamisten, yhteisen tekemisen sekä niistä syntyvän yhteisymmärryksen kautta rauhan ylläpitämiseen pyrkivänä toimintana.

Osanottajina Reinimaa kertoo olleen ihmisiä ympäri maailmaa.

– Amerikkalaiskveekarit jäivät toiminnasta pois ja työleirien järjestämistä jatkoi yhä toiminnassa oleva suomalainen kansalaisjärjestö, Kansainvälinen Vapaaehtoistyö ry. Työleiritoiminnan seurauksena syntyi myös Viittakiven opisto, jonka opettajista useimmat olivat olleet näillä työleireillä. Sitä kautta kuulimme niistä ja päätimme Taunonkin kanssa lähteä sinne. Se oli Sallassa, Urriaavan asumattomaan korpeen rakennetussa rintamakylässä, jonne suurin osa kyläläisistä oli muuttanut vain kaksi vuotta aiemmin.  Minä ajoin sinne moottoripyörälläni ja Tauno liftasi sinne amerikkalaisen opiskelutoverimme Charlesin kanssa.


Urriaapa perustettiin sotaveteraanien, sotainvalidien ja sotaleskien asuttamiseen (kuva: Wikipedia)

Erämaasta rintamamieskyläksi

Merkittäviä alueluovutuksia kärsittiin myös pohjoisessa: Salla esimerkiksi menetti itänaapurille puolet pinta-alastaan (kuva: Wikipedia)

Salla oli sotavuosien seurauksena käynyt läpi varsin traumaattisia vaiheita. Moskovan välirauhansopimuksessa 1944 Sallan kunta oli menettänyt noin puolet pinta-alastaan Neuvostoliitolle ja noiden alueiden siirtoväki asutettiin kunnan jäljelle jääneelle alueelle Sallassa (ja samanlaisen kohtalon kokeneessa Kuusamossa) säädetyn erityisen maanhankintalain mukaan, jolla muodostettiin ns. vastiketiloja korvauksena maansa menettäneelle väestölle.

Valtion omistamilta, asumattomilta mailta annettujen kylmien tilojen rakennukset jokaisen tuli kuitenkin pystyttää itse. Vuonna 1947 alkaneen työurakan aikana vastiketiloja rakennettiin kaikkiaan 34. Sallaan asutettiin niin ikään maattomia rintamamiehiä, sotainvalideja ja sotaleskiä, joille oli luvattu omaa maata jo Jatkosodan ollessa käynnissä 1944. Heille osoitettiin tilat Urriaavan suovoittoisesta erämaasta.

Ensimmäiset uudisraivaajat saapuivat alueelle 1954 ja vuonna 1956 virallisesti ”perustettuun” rintamamieskylään muodostui seuraavien vuosien aikana 18 tilan kyläyhteisö.

– Kuusamo – Salla maantieltä erosi oikealle vaatimaton tie, jonka viitassa luki Urriaapa, Reinimaa muistelee saapumistaan.

– Monen kilometrin päässä oli tietyömiesten vanha parakki, missä työleiriläiset asuivat. Pihalla oli kaivo ja sauna. Miehet asuivat yhdessä huoneessa ja naiset toisessa. Sen lisäksi oli keittiö ja ruokailuhuone.


Urriaavan työleiriläisiä lähdössä aamulla tehtäviinsä (kuva: Jorma Reinimaa)

Valtio oli antanut kylän asukkaille maat ja rakentanut tien, mutta kaikki muu heidän oli itse tehtävä, Reinimaa kertoo, vieläkin päätään pudistellen.

– Kylän tilanne näytti minusta mahdottomalta. Taloissa asuttiin jo, vaikka ne olivat keskeneräisiä. Peltoja ei ollut vielä raivattu eikä navettoja rakennettu – useimpia ei ollut ehditty aloittaakaan, vaikka navetat olivat välttämättömiä lehmille ja lehmillä tiesimme sen kylän tulevan elämään. Minäkin rakensin kolmea navettaa, vaikka en mikään kirvesmies ollut. Tarve oli niin suuri, että täytyi osata.  Vielä  vuonna 1959 maa oli sotaveteraaneja täynnä. Kaikki tarvitsivat apua, jota ei paljon tullut, nyt 86-vuotias Reinimaa muistuttaa.

Reinimaa ”kirvesmiehen” hommissa Urriaavan leirillä (kuva: R.Toivainen)

Työleiriläisiä tuli koko ajan lisää.

– Lopulta meitä oli lähes 40 leiriläistä, 10 eri maasta. Kyläläisten edessä olevan työn määrä oli järkyttävän suuri. Olin itsekin lähtenyt evakkoon Viipurista kaksi kertaa, kävellen. Silti näiden kyläläisten tulevaisuus tuntui minusta mahdottomalta.

Joka aamu leiriläiset lähtivät vaatimattoman aamiaisen jälkeen parakistaan töihin eri taloihin.

– Työtä tehtiin paljon, vaikka se useimmille oli outoa ja raskasta.Sunnuntai oli vapaapäivä, silloin tutustuimme ympäristöön. Kävimme mm. Rukatunturilla, jossa silloin ei ollut kuin palovartijan maja! Lauantaisin järjestimme illanvieton kyläläisille, minne tulivat kaikki, aikuiset ja lapset. Kyläläiset suhtautuivat meihin erittäin ystävällisesti. Meitä kutsuttiin hautajaisiinkin, missä työleirin kuoro lauloi negrospirituaalin ”Swing low, sweet chariot”.

Nuori rauhanturvaaja tiesi alueen historian, mutta ihmetteli, etteivät kylän miehet, sotaveteraaneja kuitenkin käytännössä jokainen, koskaan puhuneet sodasta.

– Se ei näyttänyt olevan heitä kiinnostava aihe. Nyt tärkeä asia oli rauhallinen tulevaisuus ja siihen liittyvä valtava työ oman tilan rakentamisessa. En sitten tiedä, mitä he ehkä keskenään puhuivat.

Puolitoista kuukautta kestäneen leirin jälkeen Reinimaa palasi Helsinkiin aloittamaan omaa elämäänsä. Urriaavassa vietetty aika jäi kuitenkin sydämeen rakkaana muistona, joka myöhemmin kuljetti hänet maailmalle auttamaan muitakin sitä tarvitsevia.


Työleirikokemus sai Reinimaan myöhemmin järjestämään sellaisen Afrikkaan, rakentamaan terveysasemaa Tansanian Hombozaan (kuva: Jorma Reinimaa)

Ikimuistoinen jälleennäkeminen

25 vuotta myöhemmin hän oli vaimonsa kanssa vaeltamassa Karhunkierroksella Oulangan kansallispuistossa, millä heräsi ajatus vierailla Urriaavassakin.

– Kävelimme Oulankajokivartta Urriaapaan. Kylä näytti oudolta, avaralta. Pellot oli raivattu ja metsää ja soita hävinnyt. Poikkesimme Edvardin taloon, jonka rakentamiseen olin osallistunut. Vastaanotto oli erittäin ystävällinen ja saime kutsun jäädä yöksikin. Juttelimme paljon työleiristäkin ja sain kuulla paljon uutta, Reinimaa yllättää.

”Te toitte meidän kyläämme paljon virikkeitä”, hän kertoo Edvardin sanoneen kuulijan yllätykseksi.

– Heillä olivat rakennukset keskeneräisiä, pellot raivaamatta ja lapset pieniä. Mitä virikkeitä siinä enää tarvittiin? Näin Edvard oli kuitenkin kokenut. Eristyksissä he kyllä elivät. Kylässä ei ollut yhtään autoa eikä moottoripyörää, vain jokunen polkupyörä. Ei ollut puhelimia tai televisioita, radio saattoi jollakin olla.

Toinen asia, minkä Edvard erikseen mainitsi, olivat työleiriläisten järjestämät lauantaiset illanvietot.

”Niissä meidän kylästämme tuli kylä. Emme me aikaisemmin tunteneet toisiamme. Eri puolilta Sallaa meidät oli tänne koottu”, tämä kiitteli.

– Sallastakin oli jäänyt rauhansopimuksen ehdoissa jäänyt suuri osa Neuvostoliiton puolelle, Reinimaa muistuttaa.

– Emme me tällaistakaan olleet osanneet ajatella, kun koetimme järjestää kyläläisille ohjelmaa.


60 vuotta myöhemminkin työleiriläisten rakentama talo oli erinnomaisessa kunnossa ja alkuperäinen saunakin oli yhä käytössä (kuva: Jorma Reinimaa)

Vielä kerran Reinimaa suuntasi Urriaapaan.

Urriaavan kivestä tehty kaulakoru

– Pari vuotta sitten olimme vanhimman poikani kanssa Posiolla Oulussa asuvan serkkuni mökillä. Yhtenä päivänä ajoimme kolmistaan Sallaan ja Urriaavan kylään. Edvardin talossa asui nyt hänen poikansa Erkki vaimonsa ja poikansa kanssa. Erkkikin oli jo yli 70-vuotias. Hän oli sairastellut paljon. Elämä ei ollut helppoa. Monet miehet olivat talvisin savotoissa töissä hankkimassa rahaa, helvetinmoista raatamista se on ollut. Kysyin Erkiltä, että mihin se sinun isäsi Eetu (Edvard) kuoli? Tappoi itsensä työllä, sanoi Erkki. Kuoli 67-vuotiaana.

Tapaamisen aikana palattiin vuosikymmenten takaisiin vaiheisiin, mutta ennen kotimatkaa Reinimaa sai vielä jotain, jossa kantaa muistoa Urriaavasta koko loppuelämänsä.

– Juotiin kahvit: oli kampanisuja ja leipäjuustoa lakkahillon kanssa, ihan niin kuin silloin 60 vuotta aikaisemminkin. Työleirin Erkki muisti yhä hyvin, minutkin. Rakentamamme navettakin seisoi vielä paikallaan, vaikka lehmiä ei enää olekaan. Sain lahjaksi kaulariipuksen. Siinä oli Urriaavan mustaa kiveä, jonka Erkki oli löytänyt ja vaimo oli kiillottanut. Hieno on.


PS. Sivultamme löydät myös Jorma Reinimaan huikean kertomuksen kolmesta Viipurissa kohtalon hetkiään eläneen suomalaisen päätymisestä samaan rauhanturvaoperaatioon!

Jaa kirjoitus: