Jokaisessa Kenttäpostia-lehdessä yksi suomalainen kertoo veteraanista hänen elämässään. Tällä kertaa helsinkiläinen Paula Berg kertoo jakaa isänsä tarinan.  

Haluaisitko sinä jakaa tarinasi? Ota yhteys toimitus@sotaveteraaniliitto.fi

[br]

[br]

Venäläisten vartiotorni oli korkea, se hipoi jo puiden latvoja. Suomen puolella kaikki isot puut on kaadettu, mutta Neuvostoliiton puolella on tiheää metsää. Siellä ne ovat, piilossa. Vain karhun kämmenen heilautus, juttelivat rajamiehet. Ei sieltä aseet tai sotilaat lopu. Isä kutsui rajamiehiä aseveljiksi ja rajajermuiksi. Nyt olivat miehet puolukassa ja se isää vähän nauratti. Rajamiesten kanssa oli turvallista liikkua.   

Sain kasvaa armeijan harmaassa ympäristössä, jossa asevelihenki oli lapsenkin näkökulmasta katsoen aistittavissa. Rajavartiostossa ruokasali muuttui illalla elokuvateatteriksi ja me lapset saimme käydä siellä vapaasti. Siellä näin Tuntemattoman Sotilaan moneen kertaan ja olin omasta mielestäni sota-asiantuntija. Ymmärsin, että sodassa tapettiin ihmisiä, ja että isäkin oli sodan käyneenä on täytynyt niin tehdä, mutta koska isäni oli hyvin kiltti, en oikein voinut sitä uskoa. 

Olin pieni tyttö, kun Tuntematonta Sotilasta filmattiin Immolassa ja kävin isän kanssa katsomassa tapahtumaa – ehkä siksikin elokuva oli niin kiinnostava? 

[br]

[br]

Karjalan koitokset 

Isäni Paavo Olavi Mäkinen, vuonna 1918 syntynyt rintamaveteraani, suoritti talvisodan aikana asevelvollisuuttaan, mutta hyväkuntoiset nuoret alokkaat määrättiin myös oikeaan sotakouluun Karjalan kannakselle. Asemapaikkoina olivat Vuosalmi, Vitsaari ja Kyläpaakkola.  

Jatkosotaan lähdettäessä hänet sijoitettiin KTR 19:ään, joka muodostettiin Jämsän seudun nuorista miehistä kesäkuussa 1941. Rykmentti liitettiin 18. divisioonaan. Hänen myöhemmät joukko-osastonsa olivat JR 27, Erp 28 ja JR 48. 

Jatkosodassa Karjalan Kannakseen tutustuttiin lähemmin kylä kylältä. Tali, Noskua, Vuoksi, Hopeasalmi Kuparsaari, Kivennapa, Mainila, Valkeasaari, Aleksandrovska… Sinne Leningradin porteille asti oli suunta ja vuonna 1944 sieltä takaisin. Suursaari vallattiin maaliskuussa 1942 kenraalimajuri Aaro Pajarin johdolla.  

Nämä kaikki tiedot ovat minulla tallessa päivämäärineen, kiitos isäni järjestelmällisen luonteen.  

Kun sotilaita sodan jälkeen kotiutettiin, niin isäni joukkue majoitettiin väliaikaisesti maalaistaloon, karjalaisen äitini kotitalon naapuriin Uukuniemessä, nykyisessä Parikkalassa. Maito sotilaille haettiin äitini kotitalon navetasta lypsyaikaan illan suussa. Jostain syystä isäni maidonhakumatka venyi hiukan pidemmäksi ja niin sai romanssi alkunsa. Mahdollisesti he olivat tavanneet jo aikaisemminkin, koska tietojeni mukaan isäni oli Viipurin sotilassairaalassa hoidettavana vuonna 1943. Ja samaan aikaan äitini oli siellä lääkintälottana.  

Uukuniemestä vain pieni osa rajanvedossa jäi Suomelle. Äitini kotitalo jäi tälle puolelle noin kahden kilometrin päähän uudesta rajasta.  

[br]

[br]

Sodan jälkeen 

Jatkosodan jälkeen isäni siirtyi Kaakkois-Suomen Rajavartioston palvelukseen Vallinkosken vartiolle lähelle Ensoa vartiopäälliköksi. Työ ei ollut helppoa, koska tilanne rajalla oli ajoittain sekava ja poliittisestikin jännittynyt.  Neuvostoliiton tiedusteluryhmiä liikkui rajan läheisyydessä ja vakoilu molemmin puolin oli mittavaa. Loikkarit teetättivät paljon työtä. Neuvostoliiton hyökkäystä ja miehitystä pelättiin. Poliisinkin apua tarvittiin rajalla, mutta vastuu alueen turvallisuudesta kuului Rajavartiostolle. Venäläisten kanssa oli tultava toimeen. Olihan Neuvostoliitto sodan voittanut suurvalta.  

Rajan valvonta ja rajamiesten työ olikin ehkä jonkunlainen jatke sotatoimille. Isä oli hyväkuntoinen. Tuntui, että isä oli selvinnyt sodasta melko vähäisin vammoin. Tupakan poltto, tuo sotatuliainen oli jäänyt seuralaiseksi, kuten monelle muullekin nuorelle sotilaalle.  

Kaksitoista vuotta sodan päättymisestä ja lenkiltä palattuaan isäni sai sydäninfarktin. Olin silloin kahdeksanvuotias, joten muistan päivän hyvin. ”Vanne kiristää rinnan ympärillä”, muistan isän sanoneen. 50-luvulla infarktiin ei ollut hoitoja ja useimmiten siihen kuoltiin. Suomella oli sydän- ja verisuonitautien kuolleisuudessa kyseenalainen maailmanennätys. Yleinen tarina siihen aikaan kertoo parhaassa työiässä kuolleista miehistä ja siitä, kuinka sydän petti. Olivatko syynä sydänsairauksiin sitten sodan pitkä koura vai liittyikö se ravintotottumuksiin? Siitä alkoi Sydänyhdistyksen pitkä työsarka.  

Siitä kuitenkin selvittiin ja elämä jatkui. Isä oli kauan sairaalassa ja sairaslomallakin 5 kuukautta. Hän kuitenkin kuntoutui ja sai jatkaa työssään.   

[br]

[br]

Veteraanityöhön 

Vuonna 1965 isäni jäi eläkkeelle Kaakkois-Suomen rajavartioston palveluksesta komppanian vääpelinä ja täysin palvelleena. Rintamamiestalo järven rannalta, josta isäni oli haaveillut, löytyi Keski-Suomesta. Sen remontoinnissa vierähti vuosi tai kaksikin.  

Pelkästään eläkeläiseksi isäni ei vielä halunnut jäädä. Elettiin aikaa, kun veteraanien eläke- ja kuntoutusasiat oli tähdellistä saattaa kuntoon. Samoin veteraanien arvostus kaipasi kohennusta. Tässä veteraanien järjestötyössä isäni toimi aktiivisesti ja se työ olikin hänen osaamisaluettaan. 

Paikalliset aseveljet Keski-Suomessa perustivat Korsuveljet ry:n, jonka yhdistyksen tarkoitus oli auttaa heitä itseään. He halusivat edistää 1939-1945 rintamavastuussa olleiden rintamamiesten – ja naisten terveyttä ja kuntoa. Heidän yhteisessä tapaamisessaan vuonna 1967 syntyikin idea perustaa kuntoutuslaitos veteraaneille.  Näin sai alkunsa Peurungan kuntoutuslaitos Laukaassa. Siihen aikaan 60-luvulla ei ollut nykyisenlaisia kuntoutuspaikkoja, eikä myöskään rahoitusta veteraanien auttamiseksi.  

Hienosti ja peräänantamattomasti nämä veteraanit ajoivat asiaansa eteenpäin. Rahahuoliakin oli, mutta laitos valmistui vuonna 1973. Juhlallisissa avajaisissa olivat kunniavieraina presidentti Kekkonen ja tietysti Peurungan perustajajäsenet, meidän omat veteraanimme.  

[br]

[br]

Nukkui pois liian nuorena 

Muistan elävästi päivän, kun Neuvostoliitto miehitti Tšekkoslovakian elokuussa 1968.  

”Ryssä, ryssä, minkä menit tekemään. Tämähän olisi voinut olla Suomenkin kohtalo”, isäni toisteli lausetta. Hän kertoi, kuinka rajalla sodan jälkeen vielä monet vuodet pelättiin Neuvostoliiton hyökkäystä ja miehitystä.  

Nyt oli minun vuoroni pelätä. Pelkäsin uutta infarktia, niin tolaltaan isäni oli. Hänen myötätuntonsa Tšekkoslovakiaa kohtaan oli aito ja sydämellinen.    

Isä puhui sodasta muiden miesten kanssa ja niitä pääsin kuuntelemaan. Ja paljon miehet puhuivat myös politiikkaa ja siitäkin on jäänyt asioita mieleen. Myöhemmin aloin itsekin harrastaa sotahistoriaa – itärajan historiaa erityisesti. Se innosti minua aikanaan kirjoittamaan myös kirjan, jossa kerron veteraaneista, lotista, karjalaisuudesta ja rajasta: kuinka uusi itäraja talvisodan jälkeen rakennettiin, kuinka suuri urakka se oli ja kuinka Neuvostoliitto miehitti raja-alueita vastoin rauhansopimusta. Taustalla oli myös halu saada asioita talteen omille lapsilleni. 

Sydän- ja verisuonisairaukset seurasivat isäni elämää ja heikensivät hänen kuntoaan. Hän nukkui pois vuonna 1986, liian nuorena. Olisin halunnut hänen elävän vielä monet vuodet. Muistan monet keskustelut politiikasta ja maailman menosta isäni kanssa. Niitä kaipaan yhä.   

[br]

[br]

Teksti on alun perin julkaistu Kenttäpostia-lehden numerossa 3&4/2020. Kuusi kertaa vuodessa ilmestyvä lehti toimitetaan kaikille jäsenille tai sen voi tilata vuosikertatilauksena (15€). Jäseneksi pääset liittymään tästä, pelkän lehden voit tilata täältä.