Espoolainen Esa Jansson on syvällä sotahistoriassa. Sotapolku.fi- hankkeen lisäksi hän tekee omaa tutkimustaan, joka on johtanut jo yhteen kirjaankin. Käytännön kokemusta hän on hankkinut sotahistoriallisilla retkillä rajan taa, missä hän on päässyt näkemään mm. kaikki hänen sotahistoriakiinnostuksen sytyttäneen isoisänsä Talvisodan aikaiset taistelupaikat.

[br]

Jos vanhemmat eivät opeta, eivät lapset opi

Muutaman kerran on mukana ollut myös hänen 17-vuotias tyttärensä Mimosa Jansson, joka tunnustaa, ettei jaa isänsä innostusta yhtä varauksettomasti. Ylipäätään veteraaniasiasta on Mimosan mukaan hänen ikäluokassaan todella vähän tietoa.

– Siinä mielessä minä olen etuoikeutetussa asemassa, että minulla on joku, joka pystyy kertomaan näistä asioista, hän kiittelee.

– Jos ei vanhemmillakaan asia kiinnosta, niin eivät he tule siitä lapsilleenkaan puhumaan. Koulussa taas asiat käydään läpi niin yleistasolla, ettei siellä tule esiin yksityiskohdat ja esimerkiksi kaikki se raakuus ja muu, mitä sodassa on tapahtunut.

Ei veteraaniasia tunnu tosin kiinnostavan koulujakaan. Jansson antaa tästä esimerkiksi kalliolaismiehistä kootun Ässä-rykmentin patsaalla Kalliossa kaksi kertaa vuodessa järjestetyn muistotilaisuuden.

– Siinä on lähellä kolme koulua, joiden rehtoreihin olemme olleet yhteydessä monta kertaa ja kutsuneet mukaan. Toistaiseksi emme ole saaneet mitään vastausta.

[br]

[br]

Nuoret ja nuoret

Espoon reserviläisten perinneasioita ja Ässä-rykmentin perinnetoimikunnan sihteerin tehtäviä hoitava Jansson on varsin tietoinen siitä, että mukaan pitäisi saada houkuteltua nuorempaa sukupolvea. Se on tuhannen taalan kysymys, jonka kanssa perinneyhdistykset kautta maan tällä hetkellä kipuilevat.

Ikäluokille, joilla ei ole ollut koskaan lähipiirissään veteraania, koko asia vain tuntuu niin etäiseltä.

– Mielestäni olisi todella mielenkiintoista tietää, että mitä nuo ajat olisivat tarkottaneet vaikka minun kaltaiselleni ihmiselle. Mihin minä olisin joutunut? Mitä minä olisin joutunut tekemään niissä tilanteissa? Tällaiset asiat toisivat nämä asiat lähelle itseä ja ehkä sitä kautta lisäisivät kiinnostusta, Mimosa pohtii.

Tässä onkin perinnetyön nurinkurisin asia. Kun ajattelemme veteraaniperinnettä, ajattelemme satavuotiaita senioreita. Mutta eiväthän he olleet sitä rintamalle joutuessaan; valmiina antamaan kaikkensa maansa puolesta!

Koko sen uhrin, jota perinnetyössä vaalitaan, loivat tuskin parikymppiset nuoret. Siis juuri ne, joita perinnetyössä ei tällä hetkellä onnistuta tavoittamaan, koska ”veteraaniasia ei tarjoa samaistumisen kohdetta”.

– Pahimmillaan ne, joiden vastuulla maan tulevaisuus lepäsi, olivat juuri hänen ikäisiä, huomauttaa Janssonkin.

[br]

Sosiaalinen media otettava haltuun

Kovin nuoret sotahistoriasta tulevat tuskin joukolla innostumaan, Jansson myöntää.

– Tuon ikäisillä on muitakin asioita mielessä kuin sotahistoria. Enhän minä itsekään innostunut asiasta ennenkuin reilusti kolmekymppisenä.

Mimosa huomauttaa, että asiassa on toinenkin puoli.

– Ei tämänikäisille edes puhuta siitä. Mielestäni olisi mielenkiintoista nähdä joku minun ikäiseni ajamassa tätä asiaa eteenpäin, esimerkiksi juuri sosiaalisessa mediassa, vaikka Youtubessa. Sellaisen kautta, jolla on jo valmiiksi olemassa seuraajakanta, pystyisi varmaan löytämään uusia kiinnostuneita yleisöjä. Sitä pitäisi tavallaan osata mainostaa enemmän.

Eri somekanavien ja esim. sisältömarkkinoinnin tarjoamia mahdollisuuksia ei perinnetyön piirissä olekaan juuri kartoitettu.

– Nykyisille sotahistoriaharrastajille some on haaste. Se on sitä jo minullekin. Ei minua vielä parikymmentä vuotta vanhemmat saa tuotettua sisältöä nettiin niihin kanaviin, mitä nuoret käyttävät, Jansson myöntää.

Tässä päästään perinnetyön toiseen nurinkurisuuteen: Tavoittaakseen nuoren yleisön siellä, missä nuori yleisö on, tarvitaan tehtävään nuoria tekijöitä. Joita ei tietenkään saada mukaan, ellei niitä nuoria tavoiteta ensin.

– Ehkä sitten kun hänen ikäluokkansa on vähän vanhempi, sieltä tulee ihmisiä, jotka lähtevät tekemään sitä, Jansson pohtii.

– Mutta haasteita siinä on. Kyllähän nyt näiden juhlavuosienkin myötä televisiossa ja lehdissä on ollut sotahistoriallisia asioita paljonkin esillä, siitä ei siis ole kyse. Mutta ehkä niitä seuraa vaan ne vanhat?

[br]

Missä ovat naiset?

Iäkkäämpien lisäksi sotahistoria ja perinnetyö ovat leimallisesti miesten aluetta. Miten naisia olisi mahdollista saada mukaan?

Jansson muistaa eräällä reissullaan mukana olleet kaksi opettajaksi opiskelevaa naista, jotka olivat saaneet stipendin matkaan osallistumiseen.

– Pitäisikö tätä kautta lähteä viemään asiaa eteenpäin? Tavoittaa ensin opettajat, jotka sitten veisivät asiaa nuorille? Olisiko sellaisessa järjestelmässä sitä tarttumapintaa? Nämä opettajat tykkäsivät reissusta todella paljon. Onhan se eri asia lukea kiireessä jostain Summan taistelusta, kuin olla siellä paikan päällä ja nähdä ne juoksuhaudat ja bunkkerit ja pystyä kertomaan oppilaille niistä.

Ajatus stipendistä saa kannustusta myös Mimosalta.

– Jos raha ei ole ongelma, niin toisin asiaa esiin niin, että vaikka tuollaisten stipendien kautta saataisiin ihmiset mukaan reissuille, joiden järjestelyyn kuuluisi se, että he levittäisivät tietoa reissun jälkeen, hän luonnostelee.

[br]

Kotirintamaa esiin

Mimosa uskoo, että sotahistoria voi ihan hyvin kiinnostaa myös naisia, kunhan asiaa osataan lähestyä oikein.

– Siihen pitää saada vähän eri perspektiivi. Ettei vain puhuta niistä miehistä, jotka oli siellä rintamalla. Tuodaan esiin enemmän sitä naisten asemaa, koska se koskettaa heitä enemmän. Että mitä me teimme? Ja miten se, että miehet olivat poissa, vaikutti meidän elämäämme. Se pitää vain tuoda lähemmäs ihmistä. Sota on jo itsessään niin kaukainen asia. Jos sen lisäksi vain keskitytään siihen, että miehet tekivät ja naiset odottivat, niin se vain eristää asiaa entisestään ja tekee naisten tavoittamisen vaikeammaksi.

– Voisi myös olla mielenkiintoista kertoa nykyajan naisille, mitä kaikkia töitä naiset miesten poissaollessa tekivät.Hehän hyvin pitkälle hoitivat tämän maan asioita; niitä asioita, joita miehet olivat siihen saakka tehneet, Jansson huomauttaa.

– Toinen asia, mikä aina unohtuu on se, että aina puhutaan, että mitä lotat teki, mutta lottien lisäksihän oli paljon muitakin naisia jotka työskentelivät rintaman yhteydessä. Esimerkiksi niinkin julma asia kuin rintamalta palanneet kaatuneet suomalaiset sotilaat. Kuka ne pesi ja laittoi hautauskuntoon? Naiset.

[br]

[br]

Himmetä ei muistot saa

Jansson huomauttaa Mimosan olevan oikeassa: on tärkeää tuoda esiin sitä rintaman takaista elämää.

– Miten se vaikeutti päivittäistä elämää kun 600 000 miestä oli siitä poissa?

Mimosa nostaa erilaiset ajatusleikit keinoksi, jolla näitä asioita voisi myös herätellä pohtimaan.

– Miten eri lailla kaikki olisi voinut mennä? Miten kaikki olisikaan voinut päättyä? Millaisessa tilanteessa me nyt olisimme?

Jansson kokee oman sotahistoriaharrastuksensa suurimpana palkintona sen, että on oppinut sen kautta tuntemaan paremmin sotaveteraani-isoisänsä, joka kuoli hänen ollessaan vasta seitsemän. Toinen tärkeä asia on muiston ylläpitäminen.

– Sota on kaikista kauhein asia mitä on. Ja jos se unohdetaan, niin joku saa vielä jossain päin päähänsä lähteä uudestaan. Kun muistetaan, mitä uhrauksia se vaatii, niin ehkä se saa jotkut päättäjät tajuamaan että ”ei enää”. Voi olla, että olen liian optimistinen, hän hymähtää.

Hänen reissuiltaan tutuksi tulleen Kuuterselän muistomerkkiin kaiverretut, ”Veteraanin iltahuudon” kuolemattomiksi tekemät sanat kiteyttävät Janssonille koko perinnetyön ytimen.

– Himmetä ei muistot saa. Siksi me tätä teemme.

[br]

PS. Lisää juttua Esan kokemuksista sotapolku.fi-palvelusta ja vinkkejä oman suvun sotahistorian jäljittämiseen löydät uusimmasta Sotaveteraani-lehdestä.

[br]