”Olin valmis siihen, että meidät ammutaan”- 12-vuotiaan Aira Samulinin järkyttävät muistot Talvisodan syttymisestä

”Olin valmis siihen, että meidät ammutaan”- 12-vuotiaan Aira Samulinin järkyttävät muistot Talvisodan syttymisestä

Aikaisemmin kultainen reservin ratsastajamitali on myönnetty mm. jalkaväenkenraali Adolf Ehrnroothille sekä tasavallan presidentti Sauli Niinistölle

Lottana sotavuosina toimineelle ja myöhemmin Suomen viihdetaivaan kiintotähdeksi nousseelle Aira Samulinille myönnettiin heinäkuussa kultainen reservin ratsastajamitali hänen työstään ratsastusperinteen ja maanpuolustuksen hyväksi.

Kyseessä on Puolustusvoimain komentajan viralliseksi hyväksymä mitali, joka on kultaisena myönnetty aiemmin mm. jalkaväenkenraali Adolf Ehrnroothille sekä tasavallan presidentti Sauli Niinistölle.

Jatkona tälle luovutti Reservinratsastajat Ry:n puheenjohtaja Mika Lehtinen vaimonsa Tainan kanssa Samulinille marraskuun alussa hevospatsaan rintamavarustein. Lehtisten Onnen Aarteet- ponitilalta Myllykoskelta peräisin oleva patsas on nyt löytänyt uuden kodin Lohjalta Samulinin Hyrsylän Mutka-nimisen talon pihapiiristä. Nimensä rajakarjalaistyylinen talo on saanut Samulinin perheen rajan taakse jääneen lapsuudenkodin mukaan.

[br]

Hevosen luovuttivat Samulinille Reservinratsastajat Ry:n puheenjohtaja Mika Lehtinen Taina-vaimoineen

[br]

Kiitollisuudenosoitus kaikille veteraaneille

Hevosen kärryt ovat Lehtisen 1982 menehtyneen veteraani-isoisän peruja.

– Nämä sontakärryt olivat talon pienimmät kärryt siitä syystä, että jos ne sattuisivat jäämään sinne rintamalle, eikä niitä saada takaisin, niin se ei olisi niin suuri menetys talolle, Lehtinen kertoili yleisöään viihdyttäen.

Ihan alkuperäiskunnossa eivät kärryt tosin ole, hän paljastaa virnistäen.

– Sen pyörät vaurioituivat rintamalla ja niihin on vaihdettu venäläisen kanuunan tammiset pyörät! Kun isoisäni nämä meille aikoinaan antoi, hän kehotti meitä pitämään niistä hyvää huolta, kun niissä on vähän niin kuin lainapyörät. Mutta tuskin Airan täytyy enää pelätä, että entinen omistaja tulisi niitä täältä hakemaan!

Lahjoituksensa kautta Lehtinen haluaa välittää kiitollisuutensa Samulinin lisäksi myös muille sotiemme veteraaneille.

– He eivät halunneet sotaa, he rakastivat rauhaa, mutta ylivoimainen vihollinen pakotti heidät tarttumaan aseisiin ja puolustamaan tätä rakasta isänmaata. Ilman niitä miehiä ja naisia rintamalla sekä kotirintaman naisia me emme olisi sitä, mitä me olemme.

Lehtisen mukaan miehet rintamalla uskoivat Jumalaan ja luottivat suomenhevoseen, eikä hän osaa kuvitella patsaalle Hyrsylän Mutkaa parempaa paikkaa. Samulin kuvaileekin lahjaa ”sellaisten toiveiden täyttymykseksi, joita ei olisi voinut olla olemassakaan”.

– Lottamuseon pihassa Järvenpäässä on tällainen. Minä ihastuin siihen heti, sen siellä näin! Samulin iloitsee ja kertoo luovutusta seuraamaan saapuneelle yleisölle tarinansa siitä, miksi suomenhevosella on hänen sydämessään niin erityinen paikka.

Tarina kuljettaa kuulijat marraskuun 1939 lopun kohtalokkaisiin päiviin.

[br]

Hevosen rintamalla palvelleet kärryt ovat Lehtisen veteraani-isoisän peruja

[br]

Hyrsylän mutkan väestön kauheat sotakokemukset

– Silloin kun Talvisota syttyi, meidän isä toimi rajavartiostossa vartiopäällikkönä; siis ihan lähimmässä rakennuksessa lähellä rajaa. Usein lähin naapuri oli vihollisen rajavartiosto, Samulin muistele.

– Siellä Hyrsylän mutkassa oli sellainen ilmapiiri, että siellä kaikki puhuivat vain, että milloinkahan se ryssä tulee. Ei ”tuleekohan se” vaan ”milloinkahan se tulee.” Se oli aina tullut ja niin se tuli uudestaan. Ja sitten kun se tuli, niin Hyrsylän mutkan naiset, lapset ja vanhukset jäivät sotavangiksi ja varmaan kuolemaan (aiheesta lisää Sotaveteraani-lehdessä 6/2018)

Onneksi välirauha solmittiin ja elossa olevat pääsivät Suomeen hoitoon, hän huokaisee.

– Toistasataa heitä menehtyi kuitenkin jo talvisodan aikana. Kuljetuksissa jäätyivät ja kuolivat nälkään. Muun muassa pienet lapset heitettiin jäätyneinä autojen ulkolavoilta lumihankeen susille. Nämä ihmiset kokivat niin valtavia kokemuksia. Mutta se oli alkuperäiskansa, joka puhui iivin kieltä. He olivat tottuneet siihen, ettei heillä ollut mitään. Kaikki mikä tuli oli luonnollista ja kaikki mikä tapahtui, kuului elämään. Semmoiset ihmiset kestivät tällaiset vankeusajan rankat kokemukset, joita luulen, ettei monikaan olisi kestänyt.

Hyrsylän mutkaan oli jääneet vain naiset vanhukset ja lapset, koska hevoset ja miehet oli tuotu vaaralliseksi luokitellusta mutkasta rintamalinjoille.

– Sotilasperheet tietysti pelastautuivat- me olimme tulleet sieltä aikanaan ja olimme välikylässä myöskin ihan rajan tuntumassa. Sota syttyi marraskuun 30. ja tulitukset alkoivat. Hyrsylän mutka oli valloitettu jo kolmen aikaan aamuyöstä. Vasta kello 12 julistettiin sotatila, hän palaa 80 vuoden takaisiin tapahtumiin.

– Jotkut puhuivat, että siellä harjoitellaan, mutta sotilaan tyttärenä olin niin viisasta. Sanoin, että minä olen kyllä kuullut, miten siellä harjoitellaan, ja tämä on jotain ihan muuta!

Sodan syttyessä Samulin oli 12. Pikkulottiin hän oli liittynyt jo 8-vuotiaana lotissa aktiivisesti toimineen äitinsä innostamana.

[br]

Talvisodan syttyessä Samulin oli vasta 12

[br]

Pelastuksen toivat sattuma ja suomenhevonen

Samulinin perheen tilanteen tekee entistä järkyttävämmäksi se, että perheeseen oli vain kaksi kuukautta aiemmin syntynyt vauva.

– Meidän talvitakit olivat vielä keskeneräiset, niin äiti rupesi ompelemaan niitä, kauheassa sodan paukkeessa.

Samulineilta oli asemalla matkaa viisi kilometriä. Kaikki muut olivat lähteneet jo evakkoon, mutta lumihangessa, ilman ajoneuvoa oli heidän perheensä jumissa.

– En tiedä, kun ei niistä puhuttu mitään, äitikin vain ompeli, mutta varmaan hän ajatteli, että isä perääntyessään ehkä nappaa meidät, hän pohtii nyt.

Itse hän kertoo ajatelleensa jo silloin sen olevan aika mahdottomuus.

– Olin ihan valmiina siihen, että meille tullaan ja meidät ammutaan sen enempää kyselemättä- sotilasperhe vielä kaiken lisäksi ja rajavartiostossa.

Pelastukseksi koitui sattuma… ja suomenhevonen.

– Rintamamies ajoi siitä ohi suomenhevosellaan. Hänellä oli matalat kärryt, joissa ei ollut edes reunoja ja hän näki, kun vilahdin pihan läpi.

Vähältä piti, ettei liiteristä puunhakumatkalla ollut tyttö jäänyt näkymättömiin.

– Muistan, että kun meillä koulutettiin sotakoiria, niin ne pantiin menemään maata pitkin, etteivät luodit osuisi. Niinpä minäkin menin kyyryä ne puut kainalossa. Silloin hevonen sattui ajamaan ohi, sotilas näki minut, ajoi pihaan ja hämmästyi nähdessään, että siellä oli vielä ihmisiä jäljellä ja että meillä oli vielä vauvakin! Kerrottuamme, ettemme olleet päässeet sieltä minnekään, hän sanoi, että hypätkää kyytiin – nyt mennään asemalle, siellä on viimeinen juna lähdössä.

Niissä olosuhteissa olisi matka jäänyt tekemättä, Samulin uskoo.

– Matkaa oli sen viisi kilometriä ja oli talvi- emme me olisi sinne muuten päässeet.

Juna oli sotilaan mukaan seissyt asemalla jo kaksi tuntia. Ei auttanut kuin toivoa, että perhe vielä ehtisi siihen. Ja niin onneksi kävi.

– Se juna seisoi asemalla vielä neljä tuntia, tykistökeskitys oli niin hirveä. Jo silloin suomalaisjoukot perääntyivät ja perääntyessään panivat tietysti tuleen kaikki talot, ettei vihollinen saisi suojapaikkoja ja lämpimiä tiloja hyödykseen.

Näkyä, joka junan ikkunoista avautui, kun verhoja vedettiin kiinni, on jäänyt ikuisesti Samulinin mieleen.

– Ympäristö oli kaikki tulimerenä. Muistan ajatelleeni, että nyt minä tiedän, miltä näytti Sodoman ja Gomorran hävitys, kun se Loot kääntyi. Neljä tuntia siinä vielä odotettiin, mutta sitten juna pääsi vihdoin lähtemään. Ja sillä tiellä ollaan yhä.

[br]

Samulin oli otettu lahjastaan

Suomenhevonen seisoi suomalaisten rinnalla

Jo silloin Samulin muistaa ajatelleensa, että sitä hevosta hän ei unohtaisi ikinä.

– Ja se on pysynyt mielessä. Ja kun tutustuin Marko Björsiin, niin eläinrakkaus meidät yhdisti, hän kertoo, luoden lämpimän katseen yleisössä seisovaan ystäväänsä.

– Suomenhevonen oli tottunut kovaan kohtaloon, aina vain kasvavaan tukkikuormaan. Se sai kokea rintamallakin paljon ja toi sieltä haavoittuneita ja kaatuneita niin paljon kuin niitä vain saatiin tuotua. Sehän on harvinaista maailmallakin, että kaatuneet tuodaan kotimaan multiin, hän muistuttaa.

Samulin kertoo myös tutustuneensa siihen, mitä hevonen yhä tänäkin päivänä tekee ihmisten hyväksi mm. erilaisten terapiamuotojen kautta.

– Aina se on seisonut ihmisen rinnalla.

Suomen armeijan rinnalla palveli rintamalla kymmeniätuhansia suomenhevosia. Hevosotot aloitettiin jo 1939, jolloin Suomessa lasketaan olleen 380 000 hevosta, joista käytännössä kaikki suomenhevosia. Armeijalla itsellään oli joitain tuhansia hevosia, mutta hevosottojen myötä niiden määrä nousi moninkertaiseksi. Sodan päättyessä virallisten ottojen kautta saatuja hevosia oli liki 72 000.

Talvisodan hevostappiot kuolleina, lopetettuina ja kadonneina olivat 7204 hevosta, jatkosodassa tappiot nousivat 14 573 hevoseen ja Lapin sodassakin yli 4600 hevoseen.

– Kun hevosia otettiin maatiloilta rintamalle hevosottojen kautta, niin nehän piti jollain tavoin merkata, että ne tunnistetaan mahdollista palauttamista varten. Varusteisiin laitettiin numerot ja hevoset merkittiin leikkaamalla numero sen karvaan vasemmalle lautaselle, Lehtinen kertoo.

Numero löytyy myös Samulin saamasta hevosesta: 324-1.

– Ylempi niistä on hevosottoalueen numero, Kouvolan Sippolan piiri. Numero 1 kertoo kyseessä olleen ensimmäinen alueelta luovutettu hevonen. Patsaan takana on siis kunnianosoitus ihan oikealle, Lehtisen kotiseudulta Suomea palvelemaan lähteneelle hevoselle.

– Numero 1 oli sippolalaisen Matti Sipun Leimu-niminen tamma. Hevonen otettiin talvisotaan, se selvisi reissusta ja palautettiin omistajalle talvisodan päätyttyä. Jatkosotaan sitä ei enään otettu, Lehtinen vahvistaa.

[br]

[br]