Sotavuosien tuhoisin kaukopartioretki vaati koko 13 virolaisvapaaehtoisen muodostaman partion hengen

30.11.2021 Sotavuosien tuhoisin kaukopartioretki vaati koko 13 virolaisvapaaehtoisen muodostaman partion hengen

Kaukopartiotoiminta on kaikessa salaperäisyydessään ja liki yli-inhimillisiin suorituksiin venyneissä saavutuksissaan yksi sotavuosiemme kiehtovimpia ja ihailua herättäviä joukkoja.

Tehtävä oli vaativa ja vaarallinen, eikä tappioilta vältytty. Jatkosodan aikaisia kaatumistilastoja tarkastellessa yksi retki nousee kuitenkin esiin ihan erityisen tuhoisana. Syys-lokakuussa 1942 menetettiin nimittäin yksi kokonainen partio.

Joka ikinen noista 13 nimestä on virolainen. Mitä oikein tapahtui?


Jatkosotaan osallistuneista tuhansista virolaisvapaaehtoisista moni antoi Suomen puolesta kaikkensa (Soomepoisid-teos)

ErP4 perustetaan

Lassi Saressalon Päämajan kaukopartiot Jatkosodassa on erinomainen perusteos kaukopartiotoiminnasta

Käytännössä kaukopartiotoiminta tarkoitti päämajan alaisuudessa tapahtunutta tiedustelu- ja tuhoamistoimintaa syvällä vihollisen selustassa. Toiminnalla oli mahdollista hankkia sodankäynnin kannalta elintärkeitä tiedustelutuloksia, joita ei muuten olisi ollut mahdollista saada.

Vaikka tarve sille oltiin havaittu jo Talvisodassa, ei toimintaan vielä ehditty tuolloin järjestäytyä.

Välirauhan aikana tähän tuli muutos ja Suomeen muodostettiin neljä omilla alueillaan toimivaa kaukopartio-osastoa, jotka nimettiin johtajiensa mukaan. Hannes Vehniäisen johtama Osasto Vehniäinen toimi Karjalan Kannaksella, Pauli Marttinan Osasto Marttina Kainuussa ja Harri Paatsalon Osasto Paatsalo Lapissa. Into Kuismasen Osasto Kuismanen puolestaan operoi Pohjois-Karjalassa.

Heinäkuussa 1943 nämä organisoitiin Päämajan alaiseksi erillisyksiköksi nimeltään Erillinen Pataljoona 4. Suurimmillaan sen vahvuus oli 620 miestä. Yhteensä ne tekivät 268 vihollisselustaan suuntautunutta retkeä. 84 miehistä (eli 13%) ei koskaan palannut. Kaksi vaikeasti haavoittunutta valitsi vangiksi jäämisen välttääkseen itsemurhan.


Virolaiset liitettiin majuri Vehniäisen (toinen vas.) johtamaan Osasto Vehniäiseen (kuva: SA-kuva)

Vaikeat olosuhteet

24-vuotiaana ritariksi nimitetty Paavo Suoranta oli yksi 19 Mannerheim-ristillä huomioidusta kaukopartiomiehestä

Partion tavallisin tehtävä oli tiedustelu vihollisen puolella. Lisäksi räjäytettiin siltoja, katkaistiin rautateitä sekä tuhottiin kuljetuskalustoa ja varastoja. Kuuluisimpia näistä ovat tammikuussa 1942 Mai Guban vihollistukikohtaan sekä helmikuussa 1942 Petrovski Jamin huoltokeskukseen tehdyt tuhoiskut, joista ensiksi mainittu jäi historiaan Suomen armeijan kaikkien aikojen suurimpana. 

Kaukopartiomiehiltä vaadittiin erinomaisia suunnistustaitoja sekä kykyä liikkua ja selviytyä luonnossa. Lisäksi erikoiskoulutukseen kuului sissikoulutusta, radio- ja viestitoimintaa sekä pioneeritaitoja, samoin kuin venäjän kielen opintoja.

Kaukopartioiden vahvuus vaihteli kolmesta jopa sataan mieheen. Koska retket saattoivat olla kestoltaan hyvinkin pitkiä, oli varustelu alkuun ongelma: ihan loputtoman painavaa reppua kun eivät sissitkään voineet aseidensa ja muun kaluston lisäksi mukanaan kantaa. Jopa liki kahden kuukauden mittaisiksi ja satoja kilometrejä käsittäviksi venähtäneillä reissuilla myös ravinnon säilyvyyteen oli kiinnitettävä erityistä huomiota. Tämä antoi sysäyksen tarkoitukseen paremmin soveltuvan, säilykkeistä ja kuivaamalla kevennetyistä raaka-aineista koostuvan ns. sissimuonan kehittelylle. Toisinaan varustusta pystyttiin paikkaamaan myös maastoon etukäteen kätketyin tai operaation aikana lentokoneesta pudotetuin täydennyksin. Kaukopartiomiesten kantamalle repulle tuli kuitenkin painoa kymmeniä kiloja.

Kun yhdelle ritarien harvalukuiseen riviin nousseelle kaukopartiomiehelle, Paavo Suorannalle, oltiin luovuttamassa Mannerheim-ristiä, kerrotaan marsalkan kysyneen tältä, mistä ansioista kersantti ristinsä sai.

– Repun kantamisesta, herra marsalkka! oli Suoranta sukkelana miehenä vastannut.


Kaukopartiomiesten tehtävät vaativat poikkeuksellisia ominaisuuksia (kuva: SA-kuva)

Vaativa tehtävä

Kaukopartiomiehet täydensivät sissimuonaa myös omin avuin luonnon antimin. Tässä valmistumassa teeri. (kuva: SA-kuva)

Kaukopartiomieheltä vaadittiin erinomaista fyysistä ja henkistä kuntoa. Siksi tehtävään otettiin vain vapaaehtoisia.

– Erityisesti Päämajan alaisena toimineita kaukopartiojoukkoja voi pitää jo lähtökohtaisesti valiojoukkoina verrattuna tavallisiin rintamaosastoihin. Pääsyvaatimukset olivat korkeat ja kaukopartiojoukkoihin hakeuduttiin vapaaehtoisesti ja usein henkilökohtaisten suositusten kautta. Sotilasaineksen tuli olla homogeenista huippuluokkaa, jota edelleen kehitettiin kouluttamisen ja käytännön toiminnan kautta karsimalla epäsoveliaat yksilöt pois, toteaa FM Arttu Kantola kaukopartiomiesten sotiluutta tarkastelevassa, Materiaalipankistammekin löytyvässä opinnäytetyössään.

Valituksi tulleita miehiä testattiin ennen tositoimiin lähettämistä pitkillä harjoitusretkillä ja heidän fyysisen ja henkisen rasituksen sietokykyään arvioitiin esimiesten toimesta jatkuvasti.

Siihen, mitä kaikkea edessä saattaisi kuitenkin olla, oli mahdotonta täysin kenenkään varautua ja monelle se ensimmäinen koitos jäi viimeiseksi.

Näihin kuuluivat myös nuo 13 virolaista.


Junkers Ju-52 Käkisalmella heinäkuussa 1942 (kuva: SA-kuva)

Virolaiset liittyvät taistoon

Suomen avuksi tuli Jatkosodassa tuhansittain myöhemmin Suomen-pojiksi kutsuttuja virolaisvapaaehtoisia. Suurin osa sai koulutuksen jalkaväkeen ja heistä muodostettiin oma Jalkaväkirykmentti 200. Lisäksi heitä palveli laivastossa, missä he muodostivat lopulta peräti 10% koko miehistöstä.

Oli kuitenkin myös heitä, jotka ilmoittivat halukkuutensa kaukopartiotoimintaan.

Maaliskuussa 1942 näitä virolaissotilaita liitettiin Osasto Vehniäiseen. Saatuaan tarvittavan koulutuksen pääsi osa hankkimaan kokemusta osaston Syvärille suuntautuneille partiomatkoille. Elokuussa heistä muodostettiin 13-miehinen, kokonaan virolaisvapaaehtoisista koostuva kaukopartio 46/1, joka sai tehtäväkseen siirtyä lentokuljetuksella Arkangel-Vologda-radan varteen Konošan alueelle. Tehtäväkseen se sai seurata Liittoutuneiden neuvostojoukoille toimittaman sotamateriaalin kuöjetusta ja tiedustella alueen lentokenttiä ja lentotoimintaa.

Partion tehtävä oli saksalaisten asettama, ja kuljetukset tapahtuisivat saksalaisilla lentokoneilla.

Vääpeli Artur Rägastikin johtamaan partioon kuuluivat kersantti Osvald Krivain, kersantti Oskar Luther, kersantti Rurik Pallo, kersantti Voldemar Randmäe, alikersantti Henn Karmo, alikersantti Harald Peterson, alikersantti Arnold Teder, alikersantti Rudolf Täheste, korpraali Harald Roberg, sotamies Artur Veebel, sotamies Peter Roots sekä sotamies Hugo Tartu.


Konosan risteysasema Arkangel-Vovogda-radalla (kuva: sotahistoriallisetkohteet.fi)

Painajainen alkaa

Kyseessä oli ensimmäinen kerta Suomen historiassa, kun laskuvarjomaahantuloa käytettiin sotatilanteessa. Partiolla oli epäonnea matkassaan alusta saakka.

Virolainen kaukopartio oli ensimmäinen laskuvarjomaahantulo Suomen sotahistoriassa (kuvituskuva_ SA-kuva)

Ensimmäinen virolainen puolipartio (seitsemän miestä) kuljetettiin Nurmoilasta Konošan läheisyyteen 30.-31.8. yöllä, ja toinen puolipartio (kuusi miestä ja kahdeksan tavarakollia ) samalla tavalla seuraavana yönä. Partiomiesten reput ja tarvikkeet pudotettiin tavaravarjoilla hyppyerien mukana. Myöhemmin partiolle toimitettiin täydennysmateriaalia tavaravarjoilla.

Vaikka laskuvarjohypytkin kuuluivat kaukopartiomiesten koulutukseen, ei niihin käytännössä turvauduttu kuin harvoin.

– Partiomiesten vienti vihollisen selustaan laskuvarjopudotuksella vaati siihen koulutetun partiomiehen, sopivan lentokoneen, laskuvarjon ja turvallisen maahanlaskupaikan.Näistä kaikista oli jatkosodan aikana enemmän tai vähemmän pulaa, muistuttaa Lassi Saressalo Päämajan kaukopartiot jatkosodassa- kirjassaan.

Yksi syy oli sissilennoilla usein käytetyn konetyypin huono soveltuvuus hyppäämiseen. Virolaisia sen sijaan kuljetti huomattavasti parempi kone, saksalainen Junkers Ju-52. Ongelmiin ajauduttiin silti.

Koneen oli tarkoitus lentää Äänislinnasta annettavan suuntimismusiikin ohjaamana Latšajärvelle, mutta jostain syystä musiikin soittaminen lopetettiin ennen kuin kone oli pudotusalueella. Niinpä lentäjä pudotti ensimmäisen hyppyerän 25 kilometriä rautatien länsipuolelle – 20 kilometriä liikaa lounaaseen suunnitellusta laskeutumispaikasta. Partiolla meni monta päivää, ennen kuin se pääsi edes kartalle.


Virolaispartio 46/1 Konosan alueella (kuva: Lassi Saressalo: Päämajan kaukopartiot jatkosodassa- kirja)

Toinen erä pudotettiin sinällään oikeaan paikkaan 15 kilometriä radan länsipuolelle, mutta ikävä kyllä muutaman sadan metrin päässä laskeutumispaikasta sijaitsi Komsomol-nuorten leiri, jonka osanottajat sattuivat olemaan laskeutumispaikalla saamassa sotilaallista koulutusta. Kakkoserän miehet kyllä näkivät heidän nuotionsa… mutta erehtyivät luulemaan niitä ensimmäisen erän miesten merkiksi. Virolaiset paljastuivat saman tien.

Tavaransa koottuaan he lähtivät kukin epätoivoiselle pakomatkalle, vihollisen takaa-ajamana. Heidän koulutuksensa ja neuvokkuutensa ansiosta – mm. vihollisen jäljityksessä käyttämien koirien harhautuksessa – saamansa etumatka kutistui lopulta olemattomiin.

Yhteyden toisiinsa virolaiset puolipartiot saivat vasta kahden viikon päästä, 14.9., minkä jälkeen pääsivät aloittamaan varsinaisen tehtävänsä suorittamisen.


Pimeässä virolaispartion kakkoserä erehtyi luulemaan näkemiään nuotioita omien sytyttämiksi (kuvituskuva: SA-kuva)

Ensimmäiset tappiot

Partio eteni seuraavaksi Konošan aseman ympäristöön ja jakautui kahteen osaan. Havaintotietoja alettiin lähettää Suomeen. Partio sai käskyn tähystää asemalle 18.-19.9. suunniteltua pommitusta ja raportoida näkemästään. Kahdeksan saksalaispommikoneen hyökkäyksen aiheuttaman kaaoksen keskellä virolaisten onnistui kasapanoksella tuhota yhden veturin ja vaihteistokopin.

Toinen partioista suuntasi tämän jälkeen länteen, tarkoituksena vetää takaa-ajajat peräänsä. Tämän turvin toinen partioista jatkoi tiedustelua ensin Konošasta itään jatkuvan radalla, sitten pääradan itäpuolella pohjoisen suuntaan. Tämän jälkeen myös se aloitti etenemisen länteen.

Vihollinen sai ensimmäisenä länteen suunnanneen partion kiinni vajaan viikon takaa-ajon jälkeen. Myöhään illalla 28.9. seuranneessa kahakassa Artur Veebel ja Peter Roots kaatuvat.

Partion johtaja Artur Rägastik ja radisti Osvald Krivain haavoittuvat. Muut pääsevät pakenemaan. Kun tieto tästä saapuu Suomeen, aletaan suunnitella partion noutamista takaisin, mutta sää salli sen vasta reilun kolmen viikon päästä.

Kaksikko jatkaa taisteluaan haavoittuneinakin, mutta se ei kestä kauaa. Rägastik kaatuu, radisti otetaan vangiksi. Mukanaan hänellä on partion viestintäkanava Kyynel-radio, sen viestien tulkitsemiseen vaadittava salakieliavain, paikantamisohjeet sekä yhteyskaaviot. Ensin Konosassa ja myöhemmin Vologdassa jatketuissa kuulusteluissa hänet murretaan. Painostuksen alla hänet saadaan pakotettua lähettämään venäläisten hänelle sanelemia viestejä, jotka alkavat seuraavana päivänä. Niissä ei vaikuta olevan mitään aiemmasta poikkeavaa, joten suomalaisten operaatiokeskuksessa ei ole aavistustakaan, kuinka radikaalisti tilanne on muuttunut. Pahempaan suuntaan.


Sotamuseon kokoelmista löytyvä Kyynel-radio (kuva: Wikipedia)

Tuskaisa takaa-ajo

Takaa-ajajat saavat vahvistuksia yhden pataljoonan verran. Se ryhmittäytyy suunnalle, johon kaukopartion jäljellä olevien yhdeksän jäsenen arvellaan pyrkivän. Lisähaastetta virolaisten pakomatkaan tuo alati kylmemmäksi muuttunut sää. Ensilumikin on jo satanut, mikä tekisi heidät helpommaksi jäljittää.

Suomessa ei vieläkään tiedetä, mikä tilanne rajan takana on. Päämajassa on kuitenkin alettu suunnitella partion tuomista takaisin tai kokeneempien suomalaisvahvistusten lähettämistä virolaisten avuksi. Partion 13 miehestä kuudelle tämä on ensimmäinen partioretki. Ja niistä seitsemästä, jotka ovat olleet Osasto Vehniäisen mukana Syvärillä, kolme on kuollut.

Virolaispartion jäljellä olevat osat löytävät toistensa yhteyteen 17.10. Yhdeksänmiehisellä partiolla on nyt edessään 40 kilometrin kävelymatka kohti Latšajärven eteläpäätä, jonne on tilattu kone heitä noutamaan.


Suomalaisin tunnuksin varustettu Heinkel He 115-kone

Turvassa… mutta vain hetken

Latšajärven sijainti kartalla (kuva: Wikipedia)

Kossalmelta lähtee 22.10. Saksalainen Heinkel He 115-vesitaso, jonka tehtävänä on noutaa virolaiset. Eilinen kahakka vihollisen kanssa on harventanut rivejä entisestään. Roberg  on kaatunut ja Randmäe jäänyt vangiksi. Kuollut on nyt tosin hänkin, sillä hänet tuomittiin kuolemaan ja teloitettiin saman tien.

Viestittely partion radistin kanssa jatkuu, mutta tätä kautta saatujen tilannekatsausten perusteella seuraavana päivänä on Suomen päässäkin selvää, että radisti on vankina ja välittääkin vihollisen laatimia sanomia.

Latšajärvellä koneen kyytiin nousee seitsemän uupunutta ja järkyttynyttä kaukopartiomiestä. Mutta turvassa ei olla vieläkään. Koneen aloittaessa nousukiitonsa, avataan rannalta kiivas sarjatuli konetta kohti. Se pääsee kuitenkin ilmaan ja lähtee kääntymään kohti Suomea, mutta pysyy ilmassa vain 100 kilometriä, ennen kuin joutuu tekemään pakkolaskun Jung-järvelle.

Kun Puna-armeijan takaa-ajajat myöhemmin löytävät koneen, on sen kyydissä kolme ruumista: kaksi lentäjää ja yksi virolainen kaukopartiomies. Lähteestä toiseen vaihtelevat tiedot kunkin kuolinpäivästä ja -tavasta tekevät mahdottomaksi sanoa varmuudella, mitä missäkin vaiheessa on tapahtunut, mutta ainakin kuusi kaukopartiomiestä on selvinnyt pakkolaskusta päässyt jatkamaan pakoaan 15 kilometrin päähän Vodlajoelle. Eloonjääneet ovat löytäneet tyhjän metsätyöparakin, johon ovat nyt piiloutuneet jatkoa suunnittelemaan.

Yhtään radiota ei ole enää jäljellä. Heillä ei ole mitään keinoa saada yhteyttä suomalaisiin. Kukaan ei tiedä, missä he ovat. Kukaan ei pääsisi heitä pelastamaan.

Takaa-ajoa sinnikkäästi jatkanut vihollinen on kuitenkin päässyt taas heidän jäljilleen ja pääsee yllättämään heidät. Yhden kerrotaan tehneen itsemurhan, loput vangitaan, tuomitaan kuolemaan ja teloitetaan 10.11.


Yhdeksän miestä tuhotusta 13 virolaisen vapaaehtoisen muodostamasta kaukopartiosta ennen retkeä otetussa ryhmäkuvassa

Tarinan loppu

Sisukkaasti taistelleesta virolaispartiosta on elossa enää yksi: syyskuussa vangiksi jäänyt radisti Osvald Krivain, joka on jatkanut venäläisten sanelemien viestien lähettämistä Suomeen. Vaikka Suomessa tiedetään kyse olevan vain hämäyksestä, on päivittäistä viestien vaihtoa Krivainin kanssa jatkettu. 6.11. hän lähettää viimeisen sanomansa.

Suomalaiset jatkavat viestien lähettämistä vielä kolme päivää, kunnes saadaan vastasanoma, josta ymmärretään leikin loppuneen.  Mitä ilmeisemmin vihollinen on oivaltanut suomalaisten tajunneen tilanteen todellisen laidan, eikä Krivainillekaan enää ollut käyttöä. Radistia odottaa veljiensä kohtalo: hänet tuomitaan kuolemaan ja teloitetaan.


Suomen armeijassa palvelleita kaukopartiomiehiä: eturivissä (vasemmalta) Rudolf Täheste, Henn Karmo, Osvald Krivain ja Rurik Pallo, takana (vasemmalta): Artur Veebel, Harald Roberg, Hugo Tartu, tunnistamaton, Artur Rägastik, tunnistamaton, Harald Peterson, Voldemar Randmäe ja Karl Jürgens (ei mukana tuhoisalla partioretkellä). Kuvasta puuttuvat Oskar Lutter, Arnold Teder ja Peter Roats.

Sivultamme löydät lisääkin juttuja ulkomaalaisista vapaaehtoisista, jotka olivat valmiita antamaan kaikkensa maalle, joka ei ollut heidän omansa:


 

Jaa kirjoitus: